Meine Lippen, sie küssen so heiss. Tämä Franz Leharin Giudittan tunnetuin aaria on sopraanojen taattuja viettelynumeroita, jota kuulee usein gaaloissa ja encorena. Oli hauska kuulla se kerrankin yhteydessään Opera Boxin tuotannossa Aleksanterinteatterissa. Operettia ei ole nähty Suomessa sitten teoksen syntyvuoden 1934.
Aarian venyttelevä sensuaalisuus tarttuu koko loppupuoliskoon – laskelmoivampi säveltäjä olisi hyödyntänyt sitä jo aikaisemmin. Mutta ei se jää ainoaksi hittimelodiaksi, sillä niitä pulppuuaa läpi teoksen, yhdistyen vetäviin espanjalaisrytmeihin ja latinotansseihin.
Sekä musiikista että tarinasta tulee mieleen Bizet’n Carmen. Kummassakin miehiä kaatava laulaja-tanssija hakee vapauttaan, ja kummankin rakastetut ovat sotilaita. Eksotiikka oli suosittua ajan wieniläisopereteissa, ja Giudittassa sitä tarjosi Libya, jonne nimihenkilö pakenee Sisiliasta sulhonsa kanssa alistavaa avioliittoa.
Ohjaaja Ville Saukkonen on siirtänyt tapahtumat Espanjaan ja Marokkoon, mikä espanjalaissävyjä seuraten on luontevaa. Hän osoittaa kautta linjan hyvää makua eikä karrikoi eikä tee farssia. Wieläläisoperettiin se ei sopisikaan, sillä sen huumorissa on oltava helppoutta ja oikeaa hymyn pilkettä, vaikka sitten raadollisuuden takanakin.
Vaikka alkupuolella olikin vielä vähän pihtien pitämää, rullaavaa imua alkaa esityksen kuluessa tulla rakastavaisten tyynysotineen ja toimintaan luontevasti liittyvine tanssinumeroineen. Saukkonen ei ole ottanut mukaan politiikkaa eikä syntyajan uhkaavaa tilannetta, vaikkei draamaa teoksen esityshistoriasta puuttunut.
Mussolini suuttui siitä, että tenoripääosasta tehtiin sotilaskarkuri, ja kieltäytyi Leharin tarjoamasta omistuksesta. Wienissä esitykset lopetettiin natsiaikana, ja tekijäjoukkoa pakeni ulkomaille. Libretisti Löhner-Beda teloitettiin Auschwitzissa 1942. Nyt katsottuna tuntuu ihmeelliseltä, mitä vaarallista operetissa oli – vapauden ajatusko?
Opera Boxin tuotannossa hyvä idea oli ottaa kontekstiksi elokuva, sillä teos sai vaikutteita vuonna 1930 syntyneestä elokuvasta Morocco, jossa pääosissa olivat Marlene Dietrich ja Gary Cooper. Loppupuolen yökerhokohtauksessa Giuditta onkin puettu Dietrichin mallin mukaisesti kabareeasuun. Rinnastus toimii ja korostaa teatraalisuutta.
Ohjaus ei tee Giudittasta stereotyyppistä ja miehen silmin nähtyä femme fatale -hahmoa vaan alleviivaa tämän itsellisyyttä ja inhimillisyyttä. Lopussa rakkauden tunnepuoli voittaa sen materiaaliset hyötyaspektit. Nimiosassa Mari Palon kanssa vuorottelevalla Riikka Hakolalla oli äänessään ikävää tukkoisuutta – keskirekisteristä ei kuulunut juuri mitään. Hahmona hän kuitenkin sopi osaan ja sai loppujaksoon myös tarvittavia tummia sävyjä.
Markus Nykänen teki urotyön tulemalla tenoripääosaan kesken harjoitusperiodin Jyrki Anttilan peruttua. Hän oli illan ilahduttavin löytö: laulu kulki notkeasti ja vaalean lyyrisesti, vaikka Richard Tauberin tai Nicolai Geddan veroiseen äänellä näyttelemiseen (hymynhäiveet!) ja soinnilla nautiskeluun onkin vielä aimo annos matkaa.
Ville Salosen ja Emilia Vesalainen-Pellasin kakkospari oli luontevan maanläheinen, ja Mika Nikander oli yökerhon omistajana sopivan camp. Koko solistijoukko, Helsingin filharmonisen kuoron laulajat ja tanssijat (koreografia Elina Lindroos) tekivät operettia innolla, vaikka laulun, näyttelemisen ja tanssin yhdistäminen vaatisikin enemmän taitoa ja kokemusta.
Jonas Rannia sai pienestä salonkiorkesterista irti paljon viihdyttävää tunnelmaa ja tarttuvaa rytmisyyttä. Taina Relanderin puvustus oli niin loistelias kuin näillä resursseilla sai. Stadin ammatti- ja aikuisopiston työryhmä oli toteuttanut puvustuksen. Myös lavastuksessa Relander oli saanut luotua vähin elementein – siirreltävät häkkien seinämät – vaihtuvia tiloja, ja Kalle Paasosen suunnittelemissa valoissa oli show-henkeä diskopalloineen.
Harri Kuusisaari
