William Forsythe on nykybaletin legenda, jonka varhaisemmat teokset ovat jokaisen balettiryhmän ohjelmistossa. Hän jäi vuonna 2015 viettämään rauhallisempia päiviä toimittuaan sitä ennen mm. Frankfurtin baletin ja oman ryhmänsä johtajana. Viime vuonna hän teki seitsemän luottotanssijansa kanssa Lontoon Sandler’s Wellsin teatteriin ”hiljaisen illan”, joka saatiin myös Helsingin juhlaviikkojen kansainvälisen tanssiannin kruunaajaksi.
Hiljainen ilta on hieno ja koskettava jälkikatsaus Forsythen koreografiseen työhön. Hän on tullut tunnetuksi huippuvaikeista teoksistaan, joissa puretaan ja rakennetaan klassisen baletin sanastoa ja tutkitaan liikkeen suhdetta tilaan. Hän ei kerro tarinoita mutta kuitenkin kertoo, sillä puhdas liikekin on täynnä ilmaisua, joka syntyy tanssijoiden välisistä jännitteistä ja kontakteista.
Nyt nähdyssä ohjelmassa on sekä vanhempia että uusia teoksia. Ilme on totuttua sisäänpäin kääntyneempi. Tanssijat eivät briljeeraa balettiasuissa ja tiukasti suunnitelluissa valoissa äärimmilleen viritetyin vartaloin, kuten usein Forsythen teoksissa, vaan tanssivat rennomman oloisesti arkisissa treeniasuissa tyhjällä näyttämöllä ja värillisten hihojen tuodessa ainoan ”teatraalisen” aspektin.
Silti liikkeen helppous on vain illuusiota. Se on aivan yhtä kompleksista kuin ennenkin, mutta enemmän sisältä päin lähtevää. Alkujaksossa oli monia teoksia, jotka tanssittiin kokonaan hiljaisuudessa, ruumiin äänet ja paikoittainen etäinen linnunlaulu riittivät äänimaisemaksi.
Täytyy olla Forsythen tasoinen koreografi, että pystyy säilyttämään ajan jaksotuksen jännitteen ja fraseerauksen myös ilman musiikkia, ja oikeastaan liike tällaisena on myös hyvin musikaalista. Teosten perusta on klassisessa baletissa, joista erityisesti käsieleiden ilmeikkyys kumpuaa.
Illan aloittavassa Prologissa Parvaneh Scharafali ja Ander Zabala osoittavat, mitä kaikkea perinteisestä duosta saa irti. Teoksen vapautunut pilke ja liikkeen virtaavuus ovat nautittavia.
Toisessa kappaleessa Cataloque Jill Johnson ja Brit Rodemund mittailevat aluksi käsillään kehoa neliönmuotoisin kuvioin, kuin geometrisena liiketutkielmana, mutta kuviot mutkistuvat, ja teos kasvaa orgaanisesti.
Sitten mukaan tulee myös breakdancea ja hio hopia, kun Rauf ”RubberLegz Yasit tekee maasta ponnistavia akrobaattisia temppujaan – jälleen aivan jotain uutta Forsythea.
Illan ensimmäinen musiikki on Morton Feldmanin Nautre pieces pianolle, jonka hiljaisuudesta kumpuavat, alati keskeytyvät ryöpsähdykset saavat tanssista arabeskimaisen vastineen.
Koko toinen puoliaika kuluukin sitten Jean-Philippe Rameaun Hippolyte et Aricie -musiikin tahdissa, ja alkupuolelta tutut liikkeet tuntuvat vihdoin saavan koko kontekstinsa.
Tanssi käy kihelmöivää keskustelua barokkimusiikin rytmien ja karaktäärien kanssa mutta mitenkään kuvittamatta niitä. Liikkeen virtaavuus vie mennessään, ja muodollisten etikettien takana on kapinallista keksintää – aivan kuten Rameaun oopperamusiikissa.
Virkistävä ilta, jota kumiseva äänentoistokaan pystynyt pilaamaan. Juhlaviikot ei ollut viitsinyt painaa ohjelmaa vaan usuttivat katsojat nettiin. Ehkä se on ekoystävällinen teko, mutta vierastan sitä silti.
Harri Kuusisaari
