Arvio: Lasten RING, Helsingin juhlaviikot/Teatro Productions. Musiikkitalo 24.8.2019 (iltapäivänäytös).
Kuinka tehdä koko perheen versio Richard Wagnerin 15-tuntisesta neljän oopperan sarjasta Nibelungin sormus, ja onko siinä järkeä? Nämä kysymykset olivat mielessä ennen Helsingin juhlaviikkojen esitystä Lasten Ring. Viime vuonna kantaesitetty, David Merzin ohjaama* Bayreuther Festspielen alkuperäistuotanto, jonka Suomen-toteutuksesta vastaa Teatro Productions, typistää esityksen kahteen tuntiin sekä väliaikaan ja oikoo useampia kuvioita monimutkaisesta juonesta. Jääkö jäljelle sellaista tarinaa, joka tempaa lapset mukaansa?
Wagnerin libretosta oli poimittu olennaisimmat satuasetelmat: kääpiö Alberich (Samuli Takkula) varastaa Reinintyttäriltä kulta-aarteen ja takoo siitä mahtisormuksen. Ylijumala Wotanin (Juha Kotilainen) rakennuttaman Valhallan hinnaksi meinaa jättiläisille joutua nuoruuden jumalatar Freia (Marika Hölttä), mutta jumalat juksaavat sormuksen Alberichilta – joka samalla kiroaa sen – ja antavat sen jäteille Reininkullan mukana. Myöhemmin maailman myllerryksessä Sieglinde (Hannakaisa Nyrönen) tarjoaa turvaa pakenevalle Siegmundille (Olavi Suominen), ja he rakastuvat. Sieglinden mies Hunding (Matti Turunen) taistelee Siegmundia vastaan, jonka lasta Sieglinde jo odottaa. Wotan kieltää alun perin tueksi lähetettyä valkyyri Brünnhildeä (Tiina-Maija Koskela) auttamasta sankaria, mutta tämä uhmaa käskyä ja joutuu rangaistukseksi uneen liekkien keskelle. Kääpiö Mimen (Jere Martikainen) kasvattama Siegmundin ja Sieglinden poika Siegfried (myös Suominen) ei tunne pelkoa, takoo isänsä hajonneen miekan ehjäksi, surmaa lohikäärmeeksi muuttuneen jätti-Fafnerin ja vapauttaa Brünnhilden. Alberichin poika Hagen (Aapo Kilpelä) huijaa Brünnhilden paljastamaan Siegfriedin heikkouden (mikä oli tiukin oikaisu alkuperäiseen juoneen) ja surmaa tämän. Brünnhilde nappaa lopuksi sormuksen Hagenilta ja heittää sen takaisin Reiniin, josta se oli lähtöisinkin.
Viimeisen osan eli Jumalten tuhon monimutkaisemmat lemmenjuonittelut ja kunniakäsitykset on siis jätetty pois, ja ymmärrettävästi myös Siegmundin ja Sieglinden insestinen suhde – mutta silti tarkkaavaisemmat lapsikatsojat saattavat jäädä miettimään, miksi tädistä ja veljenpojasta (Brünnhilde ja Siegfried) tulee rakastavaiset. Jumalten sukulaisuussuhde Siegmundiin ja tätä kautta Siegfriediin ei ollut virtaviivaistetun juonen kannalta olennainen, ja olisi voinut hyvin jäädä pois. Silti epäilen etenkin Valkyyrian tapahtumien jääneen lapsille sekaviksi ja Jumalten tuhon epäklimaattiseksi draaman kannalta.
Pääosin sovitus eteni sopivalla tahdilla, vailla turhaa pidennystä. Auli Särkiö-Pitkäsen suomenkielinen käännös oli luontevaa laulettavaa, ja musiikkinumeroiden välille sijoitettua ylimääräistä puhedialogia oli runsaasti. Se toimi lyhentävänä, kuljettavana elementtinä ja mahdollisti koko perheen esitykseen sopivat koomiset ja karikatyyriset elementit sekä ”neljännen seinän rikkomisen” – tosin Jättirakennus Oy:stä ja Kehä ykkösistä puhumisen olisi hieman vaivaa käyttämällä saanut korvattua vähemmän halvoilla mutta silti toimivilla vitseillä, jos käännösoikeudet sen sallivat.
Laulajien tasossa oli hajontaa, mutta jos esitys johonkin välillä kompasteli, niin se oli kuitenkin ohjaus, joka valitettavasti sortui liian usein kesäteatterimaisuuteen ja lavalla jumittamiseen: liian monet hahmot oli laitettu vain pönöttämään passiivisesti, kun ei ollut heidän laulu- tai puheenvuoronsa, eikä henkilöistä ammennettu tarpeeksi kokonaisvaltaisia, itsenäisiä persoonallisuuksia, vaikka mahdollisuuksia psykologiseen dramaturgiaan olisi ollut kuinka. Eniten tästä kenties kärsi Brünnhilde, vaikka Koskelan ilmeikkyydestä tai laulusta ei pahaa sanottavaa olekaan. Hyvistä lastenteattereista voisi hakea mallia henkilörakentamiseen ja kehollisuuteen. Selkein positiivinen poikkeus oli Siegfried, jonka tollo, rastapäinen adhd-huithapelin olemus oli loistava hahmo ja nappisuoritus myös hyvin laulaneelta Suomiselta. Kotilainen laittoi hyvällä rutiinilla laulavana oopperakonkarina Wotaniinsa sen verran eloa kuin mitä ohjaus salli. Martikaisen Mime oli teatterillisessa epämaneerisuudessaan raikas kontrasti – selkeään tenoriklangiin toivottavasti tulee vielä lisää volyymiä. Myös Hölttä lauloi mainiosti, vaikka hänen Freiansa olikin aika passiivinen.
Bayreuthista saapunut lavastus ja puvustus olivat esityksen mieleenpainuvimpia asioita. Valtava kaksiovinen laatikko Musiikkitalon lavalla sisälsi vaihtuvat, kauniit lavasteet, ja tapahtumat soljuivat sekä laatikon sisällä, ympärillä että päälläkin. Metsämaisemat, täsmävalon ja savun keinoin tehdyt liekit sekä jättiläisveljesten ja linnun puvut olivat varmasti elämyksiä pienille katsojille, ja Fafner-lohikäärmeen suohirviömäinen olemus oli riemastuttavan groteski. Näyttämöratkaisut heijastelivat alkuperäisen Gesamtkunstwerkin spektaakkelimaisuutta jopa hienoisella itseironialla. Kooltaan esitys on kuitenkin omaksi edukseen helposti siirrettävä ja toteutettava tavanomaiseen isoon oopperaan verrattuna.
Chloë Dufresnen kipparoima Helsinki Chamber Orchestra soitti mainiosti ja 31-henkistä kokoonpanoaan kookkaammalla soinnilla, ja illuusio petti vain joissain puhallinharmonioissa ja rivakammissa kromaattisissa kuljetuksissa. Lavastuslaatikon ovenkin taakse jäädessään orkesterin ääni kantoi Musiikkitalon heijastavassa akustiikassa hyvin.
Santeri Kaipiainen
Korjaus 26.8.2019 klo 14:55: Ina Hukki ei ole ohjannut Lasten Ringiä, vaan toiminut David Merzin ohjauksen toteuttavana (apulais)ohjaajana Suomen-toteutuksessa.
