Arvio: Helsingin juhlaviikot, Suuri sinfoninen matka. Vantaan viihdeorkesteri, Lauri Porra & yhtye, Esko Valtaoja, Ringa Manner, Pyhimys & Saimaa. Dalia Stasevska, kapellimestari. Musiikkitalo 30.8.2019.
Taiteen ja viihteen vastakkainasettelu on ikuisen raflaavaa, vaikkei suinkaan aina välttämätöntä tai tarpeellista. Ehkä laatu – hieman siten kuten Robert Pirsig sen aikanaan määritteli Zenissä ja moottoripyörän kunnossapidossa – on usein tärkeämpi mittari. Maamme ammattiorkesterien kuriositeetteihin kuuluva Vantaan viihdeorkesteri päättää taide–viihde–asettelussa identifioida itse itsensä jo nimessään. Se osoitti perjantaina olevansa kuin orkesterien vastine Suomen kuoromaailman Grex Musicukselle: toteutuksellisesti korkeatasoista musiikkia, joka tähtää sydämeen ja tunteeseen, ei niinkään herättelyyn, provokaatioon tai intellektualismiin. Musiikilla on monta tarkoitusta, joten Helsingin juhlaviikkojen loppukirin Suurta sinfonista matkaa arvioidessa siis on tärkeintä keskittyä laatuun, ja kuin ohimennen kenties hipaista sivuhuomiona sitä, minne taiteen ja viihteen välisellä janalla konserttikokonaisuus sijoittui.
Lauri Porran Vantaan viihdeorkesterille säveltämä, viime vuonna kantaesitetty Aineen ja ajan messu käynnistyi kertojan äänellä. Aikajanana on vaatimattomasti koko maailmankaikkeus ja ihmisyys sen sisällä. Tähtitieteen emeritusprofessori Esko Valtaoja sukelsi runolliseen versioon universumin alkuaikojen tapahtumista, jonka ympärille äänentoistoon alkoi hiljalleen kuohua rapeaa kahinaa ja murinaa. Sellojen ja kontrabassojen hidas nouseva glissando sai vastavoimakseen harpun, viulujen ja kellopelin staattisemmat riippuvat puutarhat. Päällekkäistyylillisyydessä oli vetoavaa pop-modernismia läsnä, jossa monenlaisiin orkestraation tehokeinoihin yhdistyivät Sigur Rósin tai Brian Enon kädenjälkeä muistuttavat tekstuurit.
Yllättävä sekoittaminen jäi kuitenkin lopulta vain yksittäisten paikkojen aarteeksi, kuten loppupuolen epätempoon kiihtyvä syntetisoidun bassorummun jytke tasasykkeisempien jousimattojen alla; tai hetken aikaa häivähtänyt konereivitunnelma viimeisen Tulevaisuus-osan alussa, joka oli myös ainoa monitulkintainen vaihe musiikin optimismin ja kalsean tekoälyisän binäärikoodirimpsun lyödessä kättä. Muuten tunnelma oli kuin tiededokumentin ääniraidalta, jossa poukkoilevampi musiikki alleviivaa elämän synnyn monimuotoisuutta ja muuttuu mietiskelevämmäksi ihmisen roolia planeetalla pohtiessa. Elämän ja ihmisen kehityksen maalailussa päädyttiin välillä kutkuttaviin Steve Vai –maisiin progehtaviinkin tunnelmiin. Muutamia efektinomaisia modernin sointivärin paikkoja (jotka nekin olivat hyvin elokuvallisia) lukuun ottamatta pysyttiin kuitenkin yllättävän paljon juuri elokuvamusiikin tunnelmassa – melko modaalis-tonaalisessa, tunteita korostavassa, kliseitä välttelemättömässä – ja mieli jäi vaille haastetta: kunnianhimoisempi harmonia tai kontrapunktin ja aleatoriikan lisääminen ei olisi hyvin toteutettuna uhannut tunnelmankuljetusta.
Mikäli Aineen ja ajan messuun alkoi suhtautua musikaalihenkisenä pop-oratoriona, onnistui se tunnetavoitteissaan aika hyvin. Ihmisen kurkottaessa tähtiin oli harmonis-melodinen motiivi vavahduttava, ja planeetan kaukaisessa tulevaisuudessa häämöttävän vääjäämättömän tuhon alta nousi kaunis, koskettava lohtu. Vaikka laulaja Ringa Manner oli teoksen alussa hieman epämukavuusalueellaan, laulaen pikemminkin nuotteja kuin fraaseja, rentoutui ja luontevoitui hän pian, ja Mannerin kolmannessa sisääntulossa sykähdyttivät Paula Vesalan symbolistiset sanoitukset sydäntä.
Matti Mikkolan luotsaaman Saimaa-orkesterin ja rap-artisti Pyhimyksen tuoreelle Olisinpa täällä –albumille omistettu jälkipuolisko herätti tiettyä skeptisyyttä. Vaikka Saimaan kakkosalbumi Matka mielen ytimeen riemastutti neljä vuotta sitten estottomalla bombastisuudellaan (joka oli jo Tehosekoittimen vuosituhannen vaihteen hiteissä idullaan), ei Olisinpa täällä ollut saanut allekirjoittaneessa aikaan vastaavaa reaktiota. Toisen puoliajan alkuasetelmana olikin pelko siitä, etteivät kappaleet saisi mitään muuta irti orkesterista kuin tylsää megalomaniaa.
Tilanne osoittautui täysin päinvastaiseksi, ja siitä on kiittäminen Mikkolan sävelkynän yhdistymistä Anssi Växbyn uskomattomaan orkestraatioon. Heti pelin avannut Olen odottanut kärsivällisesti hönki 1900-luvun alun sävelkieltä, kaikuja Sibeliuksesta ja Coplandista. Harvemmin sitä kuulee pop-keikalla kontrafagottia. Orkesterikudokset olivat tasapainoisia, rikkaita ja harkittuja, sopiva sekoitus pastissia sekä hienovaraista taustatukea Saimaalle. Ylös alas outo lumo vihjasi niin Leonard Bernsteinin, Ravelin Boleron kuin Philip Glassin Powaqqatsin henkisiin maisemiin, ja Saaret ovat alkaneet kiehtoa minua oli hämmentävä sekoitus Suomi-iskelmän melankoliaa ja rantalomaeksoottista kaukokaipuuta. Hermesetaksen intro oli kuin mykkäelokuvan alkuteksteistä. Kympin uutisen diskopastissin kohdalla tapahtui hyvästä meiningistä huolimatta pieni intensiteetin notkahtaminen.
Pyhimys on siitä ristiriitainen räppäri, että vaikka hänen tekstuaalista yllätyksellisyyttään, yleissivistystään sekä yhteyksien ja metaforien tajua ei käy kiistäminen, on häntä vaikea nähdä selkeänä hahmona tavalla, joka on hiphop-kulttuurille tyypillistä; hänen identiteettinsä on hieman epämääräinen, ja jokainen voi nähdä hänessä itsensä heijastuman selkeän polarisoivan syleilyn tai torjunnan sijaan. Olisinpa täällä toimikin parhaiten unohtamalla rap-traditio ja tarkastelemalla runollista narratiivia, jolloin hiljalleen itsenäiset kappaleet alkoivat muodostaa kokonaisuutta, joka viimeistään Suoritetaan lottoarvonnan ja Styroxista rakennetun talon kohdalla alkoi kuin Mahleria siteeraten sisältää ”koko elämän”, tai ainakin niin monet sen olennaiset tasot. Olisinpa täällä päätyi sulkemaan kuulijan lopulta ymmärtävään ja armolliseen syliinsä odottamattomalla ja oudolla tavallaan. Jos Pyhimys olisi ilmaissut kaikki lyriikkansa taitavana, sielukkaana laulajana, oltaisiin lähestytty jo aivan uutta sfääriä.
Laulusta puheen ollen – balanssi oli heikoin lenkki. Lauletuista kertosäkeistä oli vaikea saada selvää, ja Vaskivuoren lukion kamarikuorokin jäi melko kuulumattomiin; soolouralle Haloo Helsingistä lähteneen Ellin eli Elisa Tiilikaisen vierailu Optisen harhan kertosäkeessä teki lauluartikulaatioon kiitettävän poikkeuksen. Illan molempien puoliskojen balanssi jäi penkkirivistä riippuvaiseksi: keskipermannon yläosassa jouset jäivät jatkuvasti alakynteen komppisektion ja puhaltimien alle. Bändivolyymi pysyi kuitenkin korviin sopivana rouheammassakin menossa. Vantaan Viihdeorkesteri osoitti soitannollisen monipuolisuutensa Dalia Stasevskan tahtipuikon alla, vaikka teokset olivatkin tavallaan ”helppoa johdettavaa” ja Stasevskan nyansoinnin taito nousee paremmin esille klassisen perinteen puolella.
Santeri Kaipiainen
