Arvio: Tapiola Sinfonietta, Espoon kulttuurikeskus 20.9.2019. Matleena Nyman, piano; Taavi Oramo, kapellimestari. Ilkka von Boehm, Skrjabin, Schönberg, Greenwood.
Tapiola Sinfoniettalla ei ole pysyvää kapellimestaria, vaan kourallinen ”taiteellisia partnereita” – sekä kausittainen residenssitaiteilija. Kaudella 2019–20 tämän kunnian on saanut orkesterinjohdon diplomikonsertissaan viime syksynä erinomaisesti luotsannut musiikin moniottelija Taavi Oramo – kapellimestari, laulaja, klarinetisti ja tuottaja. Kahdesta kauden konsertista vuorossa oli perjantaina Oramon ensimmäinen.
Vaikka Ilkka von Boehmin viime vuonna kantaesityksensä saanut Fortress of Shadows ei säveltäjänsä mukaan ole ohjelmamusiikkia, on teos saanut nimensä Skotlannin saaristossa sijaitsevasta raunioituneesta linnasta, ja kuvaus toi mukanaan voimakkaita assosiaatioita pilvisestä, kosteasta säästä, jossa valtameren aallot lyövät jyrkkiin kallioseinämiin – jo alun vaskien unisonon värinässä oli jotain sumutorven kaltaista. Harmonisesti teos rakentui sävelkeskusten ympärille, mutta varsinaisten ”lepopaikkojen” sijaan pitkätkin soinnut oli varustettu hermostuneisuutta tuovilla lisäsävelillä, vallitsevan mystisen tunnelman eduksi.
Koko orkesterin yhteispaikkoja käytettiin ovelan säästellen, mikä korosti myös lyhyitä solistisempia sävyjä. Etenkin lyömäsoittajien ja puhaltimien sointi miellytti, mutta hetkittäin alkupuolella tietty ohuus toi myös huteruuden tuntua. Teoksen edetessä vellovuutta tuli lisää. Oramon johtaminen painotti selkeyttä, mutta oli myös paikoitellen hämmentävän kulmikasta; rytmisissä paikoissa kehollisuuden korostuminen oli Oramolta hyvä keino pitää orkesterissa luonteva yhteinen svengi.
On kiintoisaa, kuinka Aleksandr Skrjabin on säveltäjänä jäänyt paitsi paikasta kirkkaassa kaanonissa, sillä hänen pianokonserttonsa fis-molli op. 20 vuodelta 1897 – säveltäjän viimeisiä selkeän romanttisia teoksia ennen mystiikan sävyttämää omintakeista modernismiaan – on tunnelmallisen ja soitannollisen rikkautensa puolesta kuuluisampien romantikkojen veroista kuunneltavaa. Surun, haikeuden ja onnen sävyttämä dramaattisuus pitää teoksen vielä kiinni 1800-luvussa, mutta harmonisesti konsertto keikkuu usein jo aivan tonaalisuuden laidalla, ja pienet omintakeisuudet tekevät siitä useampaa ”ydinromantikkoa” kiinnostavamman.
Chopinin suuntaan kumartavassa pianotekstuurissa on Skrjabinille ominaista murtosointuisuutta ja koristelevuutta yllin kyllin. Kolmikymppisen Matleena Nymanin soitto oli johdonmukaista ja musikaalista vailla turhaa liioittelua. Pääosin solistin ja orkesterin vuoropuhelu sujui luonnollisen vaivattomasti, mutta sinfoniettakoostaan huolimatta orkesteri jyräsi pianon alleen useammassakin forte-kohdassa. Variaatiomuotoisessa toisessa osassa Nyman näytti monipuolisen kirjon hempeistä haaveista energisen leikkisiin ja pelokkaampiin, kiukkuisempiin tunteisiin. Finaali kuitenkin päättyi varjojen sijasta duuriin ja valoon.
Jos Skrjabin keikkui tonaalisuuden rajalla, niin Arnold Schönbergin kamarisinfonia nro 1 oli jo toisella jalallaan harpannut sen yli. Harmoniset funktiot oli venytetty äärimmilleen, mutta lopputuloksena oli kiehtova säveltasojen verkko jatkuvine odotuksia rikkovine suunnanvaihdoksineen. Myös Oramon johtamisessa ilmeni ensimmäiseen puolikkaaseen verrattuna uudenlaista sulavuutta. Tyylikäs tulkinta kaivoi 15 soittajan kokoonpanosta yllättävän isojakin tehoja.
Jos illan nimen mukaiset varjot olivat von Boehmissa olleet valppautta nimettömässä uhan tunteessa, Skrjabinissa onnen ja surun vuoropuhelua ja Schönbergissä abstraktimpia ja ennustamattomampia, niin Jonny Greenwoodin Waterissa varjot olivat yllättävän kirkkaita, kaleidoskooppisiakin. Yllättävän modaalinen alku muutti hiljalleen muotoaan, luoden ostinatojen rinnalle useampia kromatiikalla leikitteleviä motiiveja. Fortress of Shadowsin tavoin myös Waterissa oli ”riffeissään” tietty sävelkeskiö, jota ylläpiti intialaisen tanpura-kielisoittimen jatkuva borduuna. Vuosituhannen vaihteen merkittävimpiin rockyhtyeisiin kuuluvan Radioheadin jäsen Greenwood tuo peliin myös yllättävän monia mannermaisen nykyklassisen vaikutteita.
Yksikään teos ei Tapiolan perjantai-illassa sellaisenaan räjäyttänyt tajuntaa (Kamarisinfonia oli hyvin lähellä), mutta yhdessä ne muodostivat hyvin kiintoisan kokonaisuuden, jossa järjestys oli draaman kannalta juuri oikea. Kapellimestarina Taavi Oramo on hyvällä alulla ja kehittynee vielä pitkälle, mutta ohjelmasuunnittelijana hän on jo parempi kuin useat kokeneemmat kollegansa.
Santeri Kaipiainen
