Erich Wolfgang Korngoldin oopperoista Die tote Stadt on kokenut viime vuosina ylösnousemuksen, ja se pyörii myös Suomen Kansallisoopperassa. Jos siinä on yhdistelmä mystiikkaa ja hunajaa, niitä on monin verroin enemmän hänen toisessa oopperassaan Das Wunder der Heliane. Vuonna 1927 kantaesitetty teos oli aikansa hittejä, joka painui natsien tultua valtaan kokonaan unohduksiin. Se kaivettiin esiin 1993 Deccan Rappiotaide-levysarjassa ja on viime vuosina päässyt myös useaan lavatuotantoon. Naxos julkaisi siitä keväällä uuden cd:n freiburgilaisin voimin ja heti perään dvd:n Deutsche Oper Berlinin viimevuotisesta esityksestä.
Voi hyvin kuvitella, miksi kriitikot aikanaan pitivät oopperaa vanhanaikaisena – olihan samana vuonna kantaesitetty Krenekin jazz-ooppera Johnny spielt auf, toisen Wienin koulun modernisteista puhumattakaan. Das Wunder der Heliane on täynnä hehkeää melodiikkaa, kirkollista kitschiä ja luksusdekadenssia, joka nyt kuunneltuna tuntuu juovuttavalta.
Symbolistikirjailija Hans Kaltnekerin näytelmään perustuva juoni on absurdi. Siinä Der Fremde eli vieras on syytettynä ilon julistamisesta valtakunnassa, jossa se ja nauru on kielletty. Valtiaan (Der Herrscher) vaimo Heliane tuntee sääliä vierasta kohtaan ja tämän pyytäessä näyttäytyy hänelle alasti ja joutuu tuomiolle aviorikoksesta. Vieras ei halua todistaa heidän suhteestaan vaan tekee itsemurhan. Heliane herättää hänet kuolleista, heidän rakkautensa paljastuu, ja valtias tappaa Helianen. Pari astelee onnellisena kohti valoa, varjojen valtakunnan ylistäessä Messiasta.
Tekstiä voisi pitää roskana, ellei se olisi inspiroinut Korngoldia niin tuhlailevan hienoon musiikkiin. Orkesteriosuus on aikansa loisteliaimpia: jättiorkesteri hehkuu runsaan lyömäsoitinarsenaalin, harppujen ja urkujen satumaisessa kimmellyksessä ja pauhussa, jolle ei ole vertaa kuin Hollywoodissa. Sinne säveltäjä keinonsa vähän myöhemmin veikin. Richard Straussin Frau ohne Schatten tulee usein mieleen.
Kuoro on tärkeässä osassa, ja sekin soi loisteliaammin kuin oopperassa koskaan. Se ilmentää niin puritaanisen kansan lynkkausmentaliteettia kuin Messias-kaipuuta, ja kaiken takana on tietenkin rakkauden ja seksin jano.
Tämä kaksinaisuus, estojen ja pimeyden voimat ja kaiken takana piilevä aistillinen kaipuu, tulee hienosti esiin Deutsche Oper Berlinin esityksessä. Orkesteri ja kuoro musisoivat Marc Albrechtin johdolla kuin lennossa, ja Christoph Loyn tarkka yksilöohjaus onnistuu tuomaan ihmiset esiin todellisine tunteineen ja pelkoineen. Neutraali oikeussalin näyttämökuva toimii kontrastina – ei kakkua kakun päälle.
Sara Jakubiak on valovoimainen Heliane, joskin tämänpuolisempi ilmestys kuin Wienin kantaesityksen Lotte Lehman, jonka levyttämänä oopperan kuuluisin aaria Ich ging zu ihm on elänyt läpi vuosisadan. Brian Jagde tekee muukalaisena herooisen työn, ja Josef Wagner korostaa valtiaan pahuuden takana piilevää seksuaalista turhautumista.
Harri Kuusisaari
