Helsingin kaupunginorkesteri: Siniparran linna. Susanna Mälkki, kapellimestari; Szilvia Vörös, mezzosopraano; Mika Kares, basso; Géza Szilvay, lausuja. Berlioz, Bartók. Musiikkitalo 15.1.2020.
Brittiläinen psykoterapeutti Adam Phillips kertoo kirjassaan Missing Out, että ihmisen tarpeet ja niiden tyydyttäminen aiheuttaa kolmenlaista turhautumista: ensin ihminen turhautuu jonkin puuttumiseen (eli tarpeeseensa), joka johtaa haaveiluun tarpeen täyttymisestä ja turhautumiseen siitä, että fantasia ei ole tosi; lopulta tarpeen tyydyttyminen johtaa pettymykseen, sillä täyttymys ei vastannutkaan fantasiaa. Tämä tarpeiden, haaveiden ja todellisuuden ristiriita on myös läsnä läheisissä ihmissuhteissa: ihastuessa on vaarana luoda toisesta haavekuva ja latoa häneen fantastisia odotuksia, jotka johtavat väistämättä pettymykseen, kun toinen onkin aina erillinen oma yksilönsä.
Béla Bartókin ainoa ooppera, yksinäytöksinen Herttua Siniparran linna (1918/1921) käsittelee tätä toiveen ja tiedon kompleksia suhdetta, vaikka näennäisesti perustuukin vanhaan eurooppalaiseen satuun Siniparrasta ja tämän nuorikosta, jota on kielletty avaamasta herttuan linnan ovia salaisuuksineen. 1900-luvun alun kulttuuriseen ajanhenkeen olivat kuitenkin tehneet lähtemättömän vaikutuksen Freudin ja Jungin psykoanalyyttiset teoriat, ja niinpä Bartók ja librettisti Béla Balázs kiepsauttivat tarinan symboliikan puolelle. ”Silmäluomiemme esirippu on avoinna, vaan missä näyttämö: ulkona vai sisällä?” sanotaan oopperan prologissakin, jonka legendaarinen viulupedagogi Géza Szilvay lausui unkariksi keskiviikkoiltana Musiikkitalon lavalla.
Oopperassa Judit on hylännyt perheensä ja kihlattunsa ja nainut herttua Siniparran, johon hän sekä tuntee ihastusta että myös pelonsekaista kunnioitusta. Uusi kotilinna tuntuu kolkolta ja kylmältä, ja Judit pyytää saada avata sen ovet. Ensimmäisen oven kidutuskammio kauhistuttaa nuorta morsiota, mutta hän on vakuuttunut siitä, että lopuista löytyy hänen etsimänsä valo. Asehuone, aarrekammio, puutarha ja Siniparran valtakunnan maat ja mannut kuitenkin kukin vuorollaan tummenevat verestä. Siniparta toivoo Juditin pysähtyvän, mutta Judit tahtoo vimmatusti tietää koko totuuden – joka sekin rikkoo hänen uudet, demonisoivat odotuksensa.
Oman jännityksensä toi HKO:n intendentin Aleksi Malmbergin ilmoitus, että basso Mika Kares oli aamulla ollut vielä kipeänä, vailla ääntään, ja että tuuraaja hyppäisi tarvittaessa rooliin. Kares kuitenkin selvisi kantavaäänisenä teoksen loppuun saakka, vaikkakin ymmärrettävästi laulussa paikoin kuului ylimääräinen varmistelu, kun luottoa teknisen suoriutumisen varaan heittäytymisestä ei voinut olla tavanomaiseen tapaan. Vaikka nyt ei oopperatalon lavalla oltukaan, toi Kares toimivia näyttämöllisiä ilmeitä ja katseita dialogiinsa Szilvia Vörösin kanssa. Vörösin mezzosopraano oli selkeä, linjakas ja varsinkin loppupuolella rooliinsa hyvin eläytyvä, luoden Juditiin tahdon ja pelon ristivedon vastakohtana Kareksen Siniparralle, jonka tyyneydessä piili fatalistinen tieto odottavasta tragediasta.
Voimakkaissa paikoissa orkesteri peitti Vörösin alleen, minkä voi halutessaan laittaa ”montuttomuuden” piikkiin – onhan kyseessä ooppera. Ylikapellimestari Susanna Mälkin johdolla musiikki tuntui saavan kunnon eloa alleen vasta linnan ovien availun myötä, mutta jokaisen oven luonteet soivatkin sitten sitäkin rikkaammin ja vivahteikkaammin. Mälkki myös onnistui hienosti kaivamaan musiikista esille repivät ristiriitaisuudet, kuten Juditin pyrkimykset peittää pelkojaan väkinäiseen ilahtumiseen, tai Siniparran pyynnöt Juditille vain rakastaa häntä ja olla antamatta periksi epäonneen johtavalle tiedonjanolle.
Bartókin oopperalla oli myös selkeä yhteys illan ensimmäiseen teokseen, Hector Berlioz’n alkusoittoon Kuningas Lear. Nimensä ja vaikutteensa se on saanut William Shakespearen samannimisestä näytelmästä, joka sekin käsittelee ihmisten välisiä tarpeita ja toiveita sekä todellisuuden tuottamaa pettymystä: kuninkaan sinnikäs tarve vakuuttua tyttärensä rakkaudesta (ja kahden muun tyttären petollisuus) suistaa hänet pois tolaltaan ja traagisiin päätöksiin. Kiinnostavasti sekä Berlioz’ta että oopperaa kuullaan Musiikkitalossa kolmena päivänä peräkkäin, kun perjantaina Radion sinfoniaorkesteri esittää Faustin tuomion.
Berlioz on tunnettu nimenomaan persoonallisena dramaattisten kohtausten värittäjänä. Alkusoitossa säveltäjä säästeli yllättävästi näitä värejä, jotka löytyivät selkeälinjaisen mutta melko tavanomaisen romanttisen satsin keskeltä muun muassa patarumpujen käytöstä ja jousten yhteisistä terävistä iskuista. Mälkki piti orkesterin yllä henkistä sordiinoa yllättävän pitkälle, mikä sai voimakkaat paikat sitäkin vaikuttavammiksi. Alkusoitto oli raikasta vaihtelua Beethovenin Coriolanuksen kaltaisille taajaan esitettäville hengenheimolaisilleen.
