Musiikkitalo on viime viikkoina ollut kiinnostavampi oopperan tyyssija kuin oopperatalo lahden toisessa nurkassa.
Ensin Helsingin barokkiorkesteri Aapo Häkkisen johtamana ja huippusolistien kruunaamana paljasti kätketyn aarteen Hassen Irenen esityksellä, joka jatkaa ensi viikolla Theater an der Wieniin. Sitten Susanna Mälkki johti HKO:n konsertissa tiivistunnelmaisen Bartókin Hettua Siniparran linnan, joka myös levytettiin BIS:lle. Ja heti perään Hannu Linnun johtamassa RSO:n konsertissa Berlioz’n Faustin tuomio soi niin värikkäästi, että mitään näyttämöversiota ei kaivannut.
Berlioz epäröi luomuksensa lajinimellä tajuten, että sen draamalliset kaaret eivät ole tarpeeksi lujia varsinaiseen oopperaan, ja hän päätyi ”draamalliseen legendaan”. Oratoriota tai konserttioopperaa on myös tarjottu. Ei väliä, sillä hybridi se joka tapauksessa on.
Konsertissa teos toimii ehkä paremmin kuin oopperassa, sillä sen asetelmalliset kuorot ja löyhä rakenne asettavat ohjaajan suurten haasteiden eteen. Viimeksi näin siitä Pariisin oopperassa 2015 version, jossa oli hyödynnetty täysillä balettia ja elokuvan keinoja, mutta Faustin unelmat ja pettymykset näyttäytyivät turhankin suureellisina verrattuna tekstiin, jonka runokuvat lähtevät lähinnä pitkästymisestä, kaipuusta ja luontoon samastumisesta.
RSO:n konsertissa musiikki sai puhua puolestaan, ja sen se tekikin mahtavalla kuvausvoimalla ja sointien rikkaudella. Berlioz’n ominaislaatu orkestroijana tulee esiin siinä, miten hän pelkistää paikoin musiikin hyvinkin ohueksi ja intiimiksi, ja mm. englannintorvi ja alttoviulu keskustelevat aarioissa laulajan kanssa. Seuraavassa hetkessä hän taas marssittaa käyttöön kaikki joukkovoimat ja dramaattiset tehot.
Maalaisten, menninkäisten ja keijukaisten kuorot korostavat alkupuoliskolla pastoraalisuutta, jolle juomareiden ja sotilaiden jämäkät ja humoristiset osuudet tuovat vastakohtaa. Faustin apeat unelmoinnit saavat sytykettä Mefiston elinvoimasta, jossa synkän demonian sijaan korostuu charmantti juonittelu. Vaikka Margaretalla on vain kaksi aariaa, Thulen kuningas -balladi ja lopun raastava romanssi, hahmo piirtyy vahvempana kuin Gounod’n oopperassa.
Kiinnostavaa on Berlioz’n kiinnostus tässä teoksessa ranskalaiseen balettiperinteeseen keijukaisten tansseineen ja virvatulten menuetteineen, sillä muissa oopperoissaan hän erkaantui siitä. Romanttiset ja kansanomaiset tunnelmat muuttuvat dramaattiseksi leiskunnaksi, kunnes teos huipentuu Faustin helvettiin ratsastamiseen ja Margaretan taivaaseen nostoon. Helvetin äänille säveltäjä on keksinyt oman, hauskan tekokielenkin.
Hannu Lintu oli elementissään herkutellessaan sointispektaakkelilla, ja RSO vastasi antaumuksella. Jousten kirkas klangi sopi tähän ranskalaiseen värimaailmaan paremmin kuin saksalaiseen romantiikkaan, ja se muutti luonnettaan ohuesta akvarellista öljyväriin. Puupuhaltimet loistivat niin sooloillaan kuin kombinaatioillaan. Vaskien majesteettisuus ei ollut tuuttaavaa, ja lyöjien rivistö toteutti suorasukaisesti sotilaalliset ja helvetilliset tehot.
Amerikkalaisella John Irvinllä on oikeanlainen korkea ja elegantti tenori Faustin rooliin, johon hän toikin paljon sointikauneutta. Tulkinta vain jäi liian passiiviseksi ollakseen uskottava hahmon intohimoissa. Itävaltalainen Florian Boesch oli suvereeni Mefisto, joka tuntui itsekin hekumoivan niissä aistinautinnoissa, joihin hän Faustia kierosti viettelee. Hänen repliikkiensä nasevuus ja ilmeikkyys olivat mestarillisia, ja ääni soi orkesterin takaakin vaivatta.
Euroopassa uraa tekevän Tuija Knihtilän täyteläistä mezzoa on kuultu Suomessa aivan liian vähän. Hän teki Margaretasta sisäisesti vahvan naisen, joka ei jäänyt alistuneena unelmiinsa vaan jännitti ne väkevin kaarin koko katsomoon. Markus Suihkosen lyhyt rooli Braderina oli iloa sekin korville. Hän debytoi maaliskuussa Kansallisoopperan Don Giovannin Leporellona.
Musiikkitalon kuoro oli alun maalaiskohtauksessa vähän jähmeä. Se ei selvästi ole tottunut laulamaan irtonaisempaa oopperallista musiikkia vaan enemmän pitkää, sitkeää sointilinjaa. Sitten kun se sellaiseen pääsi, vaikutelma olikin myönteinen. Onneksi lähempänä orkesteria seisoi Ylioppilaskunnan Laulajat, joiden sointivoimaa ja pontevuutta saattoi vain ihailla.
Harri Kuusisaari
