Arvio: Radion sinfoniaorkesteri, Musiikkitalo 6.12.2020 (suora lähetys). Hannu Lintu, kapellimestari, Han Kim, klarinetti, Mirka Viitala, piano. Damström, Crusell, Rautavaara, Leiviskä, Sibelius.
Harvoin on Radion sinfoniaorkesterin itsenäisyyspäivän juhlakonsertin ohjelma ollut niin monipuolinen kuin tänä vuonna! On sääli, ettei moisesta ollut mahdollista nauttia rajoitusaikoina paikan päällä konserttisalissa – mutta toisaalta, kenties juuri orkesterin rajoitettu koko myös ohjasi ohjelmasuunnittelun pois suurteoksista. Ensi kertaa sitten itsenäisyyspäivän 2015 oli ohjelmassa viisi teosta; tuolloin niistä enemmistö oli Sibeliusta säveltäjän juhlavuoden kunniaksi, mutta tällä kertaa juhlittiin suomalaisen musiikin historiaa aina(kin) 1800-luvun alusta 2010-luvulle.
On toisaalta vaikea sanoa, miten voimakkaasti konsertin vanhimman säveltäjän Bernhard Henrik Crusellin (1775–1838) musiikkia voidaan pitää suomalaisena. Crusell syntyi Uudessakaupungissa alueen ollessa osa Ruotsin valtakuntaa, muutti Tukholmaan 15-vuotiaana ja loi siellä vakiuran hovikapellin klarinetistina. Solistiset esiintymismatkat suuntautuivat nekin Saksan ja Ranskan suuntaan, ja Crusell palasi käymään Suomessa vain kerran. Hän toisaalta kuitenkin viittasi itseensä ”suomalaisena” myöhäisvaiheensa kirjeessä Runebergille, aikana, jolloin kansallisuusaate alkoi olla hiljalleen idullaan.
Pitipä Crusellia sitten suomalaisena tai ruotsalaisena, oli eilen kuultu klarinettikonsertto f-molli mitä ihastuttavinta musiikkia. Yleiseurooppalaisia myöhäisen klassismin latuja kulkiessaan se oli oman soittimensa erinomaisesti tuntevan kypsän ja idearikkaan säveltäjän työtä. Mollialustaan huolimatta se oli duurivoittoinen, ja tarjosi solistille niin virtuoosipaikkoja, pianokonserttotyylistä murtosointusäestämistä kuin yleistä kiertävän taituripelimannin tunnelmaa. Varför Mozart, vi har ju Crusell?
Solistina soitti RSO:n omien rivien nuori korealainen Han Kim, missä ei siinäkään ole mitään uutta: ammattimuusikkojen elämä on ollut luonteeltaan kosmopoliittista halki historian, onhan Maamme-laulunkin sävel saksalaisen Paciuksen kynästä. Ja minkä kyvyn RSO onkaan hankkinut pulttiinsa! Kimin soitto liversi ja kujeili kuin kansantarujen jekkuilijan arkkityyppi, kuulostaen tarkkuudestaan huolimatta jatkuvasti rennolta ja vaivattomalta. Keinuvan toisen osan pianissimot saivat tunteikkaalla pehmeydellään sulamaan, ja finaali päästi Kimin jälleen säkenöimään. Bravo!
Konsertin toisena isona pylväänä toimi Helvi Leiviskän pianokonsertto vuodelta 1935, joka oli kantaesityksensä jälkeen jäänyt pölyttymään ja esitettiin nyt tiettävästi vasta toista kertaa. Alkuperäistä partituuria ei ole toistaiseksi löytynyt, joten eilen kuultu versio on nuotinnettu alkuperäisten orkesteristemmojen ja solistin pianopartituurin pohjalta. Restaurointityön tehnyt Savon soitannollinen seura tutki yhdessä pianosolisti Mirka Viitalan avustuksella tarkkaan ennen kaikkea solistiosuuden, johon kantaesityksessä soittanut Ernst Linko oli tehnyt useita muutoksia ja aikalaislähteiden mukaan jättänyt pitkiä pätkiä jopa soittamatta.
On hyvä kysymys, miksi Leiviskän konsertto on jäänyt pimentoon. Yksi selitys voi olla reaktiivisuus siihen, että naissäveltäjä teki 30-luvulla näin jykevän ja suurimuotoisen teoksen (myöhemmin Leiviskä jatkoi myös mm. kolmella sinfonialla), toinen puolestaan, että pian koittaneet sotavuodet veivät teoksen unohduksiin ja sodanjälkeiset ajat toivat mukanaan uudet musiikilliset tuulet. Helsingissä Erkki Melartinin ja Leevi Madetojan sekä Wienissä Arthur Willnerin sävellysopissa käyneen Leiviskän tyyli poikkeaa selvästi häntä edeltäneen sukupolven kansallisromanttisista tendensseistä, mutta ei lähde myöskään modernimmalle tielle, toisin kuin aikalaiset Ernest Pingoud tai Aarre Merikanto.
Leiviskä oli itsekin pianisti, ja romantiikan ajan konsertot tuntien tarjosi solistilleen todellisia näytön paikkoja; tiettyjä Rahmaninov-yhtäläisyyksiäkin oli kenties kuultavissa. Konsertto alkoi hitaalla osalla, jossa Viitala kuin kaivoi pianistin osaksi konserttoa soittimen matalan rekisterin unisonosta. Ulkoa soittaneelle Viitalalle konsertto vaikutti olevan sydämen asia: materiaali oli kaikkinensa sisäistettyä ja hienosti hallittua. Tasapainoinen orkestrointi kirkastui etenkin huippukohdissa. Nopea kolmijakoinen keskiosa alkoi tanssillisena rytmien pallotteluna, mutta sukelsi hiljalleen tummempiin tunnelmiin, luoden finaaliksi tauotta vaihtuvaan taitteeseen hienoa monitulkintaisuutta. Viitala teki huipennuksissa loistavaa työtä, eikä RSO jäänyt Hannu Linnun johdolla myöskään turhan varjoon aina valokeilaan päästessään. Toivottavasti konsertto saa jonkinasteisen kunnianpalautuksen ja uuden elämän; muuten tällä tahdilla seuraava esitys on vuonna 2105.
Kahdelle konsertolle oli hankittu kirjavat kehykset. Konsertin keskellä vedenjakajana toimi Einojuhani Rautavaaran A Requiem in Our Time vaskille ja lyömäsoittimille. Thor Johson –sävellyskilpailun vuonna 1954 voittanut teos oli katalyytti Rautavaaran sävellysopinnoille Yhdysvalloissa ja sisältää jo nuppuja tulevasta tyylistä: esimerkiksi avausosa Hymnuksen lisäsävelsoinnuista on helppo nähdä polku Pelimannit-sarjan alkutahteihin. Kymmenminuuttisen, neliosaisen Requiemin napakassa taloudellisuudessa on jotain hyvin Stravinsky-maista, ja myöhemmätkin osat ovat yllättävässä, lähes lakonisessa epäpaatoksellisuudessaan kutkuttavan monitulkintaisia.
Juhlakonsertin avannut Cecilia Damströmin Tundo (2016/-18) toimi tavallaan symmetrian mukaisena vastineena lopussa kuullulle Sibeliuksen Finlandialle: siinä missä Finlandian uhkahetket ovat vielä jännitteessään hyvin maltillisia (Lintu tosin valitsi eilen melko reippaat tempot), Damström rykäisee rankemman vaihteen silmään perkussiivisilla avauskolkutuksillaan pakolaiskriisiä ja siihen liittyvää suhtautumista käsittelevässä Tundossa, eikä pyri onnelliseen loppuun.
32-vuotias Damström on viime vuosien töillään alkanut vakiinnuttaa oman sävelkielensä polkua. Tundon työkalupakissa ovat iskujen ja glissandojen vastaparina yksinkertaiset kolmisoinnut, joiden selkeyden päälle puupuhaltimien dissonoivat klusterit valuvat kuin näyttäen, että auvo on vain hetken illuusio. Moninainen sävelkielivalikoima on ehdottomasti rikkaus, mutta Damström vielä Tundossa käyttää sitä päävärein maalaten, yksi asia kerrallaan, ja pitkän linjan siirtymät, murretut värit ja harmaan eri sävyt, yhden hetken monitulkintaisuudet, jäivät vähäisiksi. Samankaltaista tematiikkaa käsitelleen Antti Auvisen hiljattain levytettyihin Himmel Punkiin tai Turbo Ariaan verratessa erottuu, kuinka paljon nyansointivaraa voisi vielä olla; luulen, että jos Damström tänä päivänä tarttuisi aiheeseen, voisi tulos olla kypsempi, ainakin elokuussa kantaesitetyn, sävyrikkaamman Helene-kvinteton perusteella.
Santeri Kaipiainen
