Mikä olikaan vuoden 2022 tärkein kulttuurinen avaus pääkaupunkiseudulla? Vastaus lienee selvä: Tanssin talon avautuminen ja varsinkin se, että se toteutui näin hienolla kansainvälisellä ohjelmistolla. Se keräsi täysiä saleja, mikä tarkoittaa paljon uutta yleisöä koko taidemuodolle. Heränneestä mielenkiinnosta ovat hyötyneet myös suomalaiset ryhmät.
Tärkeimmät kansainväliset vierailut olivat Anne Teresa De Keersmaekerin Rosas-ryhmän Mystery sonatas, Tero Saarisen VORTEX Korean kansalliselle tanssiryhmälle ja huipennuksena Pina Bauschin Vollmond, jonka hänen nimeään kantava Wuppertalin tanssiteatteri esitti. Näiden saamisessa tärkeässä roolissa oli Jane ja Aatos Erkon säätiön apu. Nyt kysymys kuuluukin, miten samaa tasoa voidaan jatkaa, kun säätiörahoitukset ovat vain määräaikaisia. Yleisölle on nyt näytetty, mitä tanssitaide voi parhaimmillaan olla, eikä siitä ole enää tietä takaisin.
Pina Bauschin (1940–2009) Vollmond osoittaa nykytanssin mahdollisuudet laajan yleisön tavoittamiseen. Vuonna 2006 syntynyt teos jäi yhdeksi gurun viimeisimmistä, ja sen avainkohdat tulivat tunnetuksi myös Wim Wendersin 3D-elokuvassa Pina. Mutta mikään elokuva ei voi vetää vertoja live-esityksen aistikokemuksille, varsinkin, kun sitä luovat näin elementaariset voimat: sateen ropina, veden villi loiske ja ainoan lavastuselementin, jättimäisen kiven, luoma yhteys maaäitiin.
Bausch jatkaa Vollmondissa tanssin ja teatterin yhdistämistä ainutlaatuisella tavalla. Siinä sketsit ovat puheen osalta lyhentyneet muutamaan sanaan, joita seuraa miiminen jakso tai tunteisiin ja haaveisiin uppoutuva tanssisoolo. Teos lähestyy katsojaa suoraan myös paikallisella kielellä, eikä nytkään tanssijan tarvinnut sanoa kuin ”Vaaleanpunainen pantteri”, niin yleisö oli jo myyty.
On ihmeellistä, miten lapsekkaan oloisista sketseistä muotoutuukin tällainen matka tunteiden vuoristoradalla. Se on Bauschin unenomaista taikaa, jota ei pysty selittämään. Täysikuulla on perinteinen maine ihmisiä vähän hulluksi tekevästä voimastaan, ja Bausch käyttää tätä vinksahtavuutta inhimillisyyden koko skaalan esiin tuomiseen.
Tärkeä osa sitä ovat hänen eri-ikäiset ja eri taustoista tulevat tanssijansa, joiden persoonallisen ilmaisun varassa on paljon. Wuppertalin nykyisessä ryhmässä ei ehkä ole enää samaa diversiteettiä ja yksilöjen persoonallista karheutta kuin edellisten polvien Bausch-tanssijoissa, joita tavattiin mainitussa Wendersin elokuvassa. Tanssillista taitoa nuoremmilla kyllä on senkin edestä.
Heti alkukohtaus tuo esiin absurdin tunnelman, jossa on vähän Felliniä. Banaalista tulee hetkessä runollista tai raastavaa. Kaksi miestä heiluttelee tyhjiä pulloja niin, että ne humisevat, ja sen jälkeen toinen heistä aloittaa hurjan, pyörremyrskymäisen soolon, jonka taituruudella ei ole rajoja. Sitten kokoontuu filmaattisen näköinen seurapiiri iltapuvuissaan: on diivaa ja gigoloa, flirttailua ja keikistelyä, mutta oikeat tunteet tuntuvat aina katkeavan leikittelyyn tai kiusoitteluun. Teoksen alkupuoliskolla korostuvat lapsekkaat tai teatraaliset kohtaukset, ja yleistunnelma on lempeä. Joskus tulee jo kaivanneeksi Bauschin aiempien teosten terävyyttä.
Mutta ei hätää: toisella puoliajalla tulee selkeämmin esiin myös tunteiden toinen ääripää, yksinäisyys, rakkauden kaipuu ja apatia. Unissakävijämäisessä kohtauksessa tanssijat kulkevat kuin mekaaniset nuket toisiaan näkemättä. Pinnanalaiset tunteet purkautuvat hysteriaksi. Katosta ropiseva sade tai lammikossa loiskuva vesi kuitenkin tuntuu olevan puhdistava ja elvyttävä elementti, joka tuo ihmisiä yhteen ja vapauttaa riemun.
Vaihtuvien kohtausten tulva vie mennessään, ja musiikkivalinnat leikkaavat tunnelmia elokuvamaisesti. Kohtauksia ei tee mieli kuvailla, koska kaikki nämä juomalasien päällä kävelemiset, rintaliivien irrotuskilpailut, keppileikit, kivien pudottelut, pitkitetyt hekotukset, sitruunalla hivelyt, uimarantatanssit ja muut tuntuvat selitettyinä banaaleilta, mutta itse esityksessä ne ovat osa elämän hulluutta ja itselleen nauramisen kykyä. Lopun villi vedessä loiskiminen rikkoo kaikki rajat, ja tanssijat laittavat itsensä likoon – kirjaimellisesti.
Harri Kuusisaari
