Ristiriitaiset ja samalla kuumat odotukset väreilivät Barcelonan upean Liceu-oopperatalon liepeillä ennen Monteverdin Poppean kruunauksen ensi-iltaa. Sen kapellimestari, espanjalainen vanhan musiikin guru Jordi Savall oli etukäteen moitiskellut toisen espanjalaisen kuuluisuuden, ohjaaja Calixto Bieiton tulkintaa liiasta väkivallasta. ”Tuntuu, kuin olisin itsekin oopperan jälkeen vereen tahrittu”, hän sanoi.
Kieltämättä: Bieito toi antiikin Rooman rappion ja itsevaltiaan sadismin ja hulluuden esiin ylitsepursuavalla väkivallan ja erotiikan kuvastolla. Kähmintää, nuolemista, pikkuhousujen riisuskelua, seksikohtauksia. Tekoveri roiskuu – harvoinpa filosofi Senecan pakko-itsemurhalla on mässäilty näin, aina partaveitsen lähikuvia myöten.
Erotiikka on tässä yhteiskunnassa nousukkaiden ase, ja sitä hyödyntävät monet, ei vain kurtisaanista kuningattareksi pyrkivä Poppea, joka julkeana tyrkkynä vertautuu nykyisiin julkkiksiin ja sosiaalisen median sankareihin. Koko esitys oli muutenkin aikamme median kuva, ei vain hahmojen vaan myös foorumin osalta.
Näyttämö oli vedetty montun ympärille ja tehty siitä ovaalinmuotoinen catwalk, joka keskellä orkesteri soittaa. Yhteensä 15 videoscreeniä toistaa sekä lähikuvia näyttämön tapahtumista että etukäteen tehtyä materiaalia. Tämä tykitys on tarkoituksellisen yliampuva, mutta itse asiassa juuri sen sanomaa Busenellon kyyninen libretto kertoo – korruptoituneesta yhteiskunnasta, jossa rajaton valta on luonut ympärilleen kiipijöiden ja juonittelijoiden armeijan, joilla on alhaiset keinot käytössään.
Ymmärrän toki suuremestari Jordi Savallin näkökulman. Hän on musiikin hyvää tekevään voimaan uskova taiteilija, ja tämä humaani näkökulma oli läsnä hänen Le Concert des Nations -yhtyeensä tulkinnassa. Tekstiä korostavat affektit, ariosomaisten melodianpätkien jatkuvasti muuntuva vuo ja entisestäänkin korostuneet tanssirytmit loivat oman todellisuutensa mediashown keskellä
Yleisö kuten myös paikalliset kriitikot kuitenkin tuntuivat hyväksyvän Bieiton tulkinnan, ja esitys päättyi juhlintaan. Itse olisin laskenut peukun alas, jos näyttämöllepano olisi ollut vain irrallisia shokkitehoja. Ytimessä oli kuitenkin niin intensiivinen, läpeensä elävä ja joka elettä myöten motivoitu näyttelijäntyö, että se vei pakostakin mukanaan. Koominen ja traaginen yhdistyvät niin kuin juuri tässä teoksessa pitääkin.
Äärimmäisyyksien lisäksi Bieito hallitsee myös hienovaraiset yksityiskohdat ja tuo roolituksella uudenlaisia näkökulmia. Poppea leikkii timantilla suussaan, ja kaunis Drusilla näkee peilistä vääristyneet kasvonsa. Allegoriset hahmot Fortuna, Virtu ja Amor ovat koko ajan reagoimassa tapahtumiin, joskus ihastellen, joskus kauhistellen.
Senecan kuoleman jälkeinen Neron ja Lucanon duetto äityy homoeroottiseksi, kunnes Nero ampuu runoilijaa päähän. Ottonen aikeista murhata Poppea tulee hauska drag show korkokengät aseinaan. Poppean imettäjä Arnalta on yleensä muhkea mezzosopraano, mutta nyt roolissa oli terävä-ääninen korkea tenori Mark Milhofer, jonka nasaalit sivallukset korostivat aivan uudella tavalla hahmon aktiviteettia oman etunsa ajamisessa.
Esitys oli kolmen kontratenorin juhlaa. David Hansen vapautti hieman neutraalin sävyisen äänensä täyteen aistillisuutta ja vallanhuumaa, leiskuvine kuvioineen. Xavier Sabata teki hykerryttävän kuvan itsesääliinsä tukahtumassa olevasta Ottonesta, joka ei pääse eroon hylätyksi tulemisen tuskasta. Jake Arditti oli jumalista aistillisin, itsekin ihmisten kemuihin mukaan haluavana Amorina.
Julie Fuchs teki virtuoosisen työn melkeinpä aggressiivisena Poppeana, jonka kylmiä tarkoitusperiä ei romantiikan tekokuorrutus riitä peittämään. Deanna Breiwickin Drusillassa oli enemmän luonnollista sensuaalisuutta, diivan elkeistä huolimatta, ja turkiksissaan rappusia alas purjehtiessaan hän näytti Marilyn Monroelta. Magdalena Kozena oli illan huikein tragedienne veret seisauttavana, hylättynä Octavianina. Nahuel di Pierro oli hieman pedanttissävyinen mutta vastavoimana silti uskottava Seneca.
Sarah Derendingerin videot loivat sekä assosiaatioita ruokkivan että hämmentävän tulvan. Live-lähikuvat ilmensivät todellisuutta, kun taas lavastetut kuvat toivat esiin unelmien satumaisen loiston. Ingo Krüglerin puvut toivat mukaan luksusta, mikä korvasi lavastuksen puutetta. Samoin tekivät Franck Evinin hienoja tehoja luovat valot.
Tietenkin Poppean kruunauksen voisi tehdä minimalistisemmin ja tyylikkäämmin keinoin, ja se varmaan sopisi paremmin Savallin musiikinjohdon henkeen. Mutta jos pitää valita, haluanko teoksen periodilavastein ja normaalilla, laimealla oopperanäyttelemisellä vai nyt nähdyllä modernilla setillä ja rajulla heittäytymisellä, kallistun jälkimmäiseen.
Harri Kuusisaari
