Aulis Sallinen, 90, sai Kansallisoopperalta varmaankin mieluisan syntymäpäivälahjan, sillä hänen esikoisoopperansa, 50 vuotta sitten kantaesitetyn Ratsumiehen uusi tuotanto on musiikillisesti tasokas. Läpimurtoteos on kestänyt hyvin aikaa. Sallisen musiikissa on 1970-lukulaiset kaikunsa, mutta silti Ratsumiestä voi monella tavalla pitää hänen oopperasarjansa moderneimpana edustajana – ilman termiin liittyviä arvostelmia.
Ratsumiehen ottamista ohjelmistoon puolustaa vuosijuhlien lisäksi se, että annetaan uuden sukupolven laulajille mahdollisuus sanoa siitä sanansa. Maailmalla kysytyt Miina-Liisa Värelä ja Mika Kares kohtasivat lavalla ensimmäistä kertaa ja loivat Antin ja Annan roolitulkinnoissa vokaalisesti vetoavia tulkintoja miehen ja naisen suhteesta. Siihen liittyy valtapolitiikka niin yhteiskunnallisella kuin inhimillisellä tasolla.
Karvalakit voi heittää nurkkaan, sillä koko solistikunta paneutui Ratsumieheen niin kuin se tapahtuisi tässä ja nyt. Sotaa ja väkivaltaahan ei ympäristöstämme puutu. Teoksen yleispätevyyden avaimia on Paavo Haavikon libreton unenomaisuus. Lakonisista, osin kryptisistäkin repliikeistä muodostuu monimerkityksellisiä symboleja. Sanoja sopii myös mutustella, ne eivät naulaa asioita realismiin. Yleinen ja yksityinen verkottuvat.
Tällä kertaa tulkinnan fokus tuntui olevan traagisessa rakkaudessa, hyväksikäytössä ja sukupuolten välisissä eroissa. Ohjaaja Jussi Nikkilä ei löytänyt yhteiskunnallisesta tematiikasta – unelma Ruotsin ja Venäjän väliin syntyvästä vapaasta metsävaltiosta – juurikaan ajankohtaisia yhteyksiä. Teoksen syntyaikana 1970-luvun kekkoslandiassa niitä kuitenkin riitti, eivätkä valtapolitiikan jännitteet ole minnekään kadonneet.
Kansallisooppera mainosti tulkintaa sillä, että se sijoittuu ydinsodan jälkeiseen dystopiaan. Näitä assosiaatioita voi toki nähdä takisin sunnittelemassa, karrelle palaneista rakennelmista ja puunrungoista koostuvassa lavastuksessa ja pimeydessä. Mutta ei tällainen riitä näyttämöteoksen näkökulmaksi ja väittämäksi. Sen pitäisi konkretisoitua myös henkilöohjauksessa, mutta sellaisesta ei Nikkilän työssä ollut juuri merkkejä.
Samanlainen tuhon jälkeinen maailma aukeni Savonlinnan oopperajuhlien vuoden 2005 Ratsumiehessä. Siinä Kimmo Viskarin lavastuksessa laivanrungot, rauniot ja luurangot törröttivät hiilloksina, mutta Vilppu Kiljusen ohjaus oli parempi, fyysisempi. Nikkilä ei ole onnistunut missään oopperaohjauksessaan. Pitäisikö jo kokeilla muita teatterialan kykyjä?
Uudessa näyttämötulkinnassa hyviä ideoita olivat Mikko Linnavuoren tekemät projisoinnit, jotka laittoivat Haavikon libreton mukaisesti metsät liikkumaan. Mutta miksi lopussa ei voitu näyttää niitä 200 kynttilää? Se olisi hyvä tehokeino ja antaisi draamaan jonkin ikkunan ulos.
Takisin suunnittelemat mustat puvut olivat jyhkeitä, mutta ne eivät erottuneet pimeydessä. Myöskin Mirva Mäkisen koreografia jäi sen vangiksi. Tanssi tuntui viittaavan maassa kiemurteleviin ja kurkotteleviin zombeihin – ydinsodasta henkiin jääneisiin alkuolentoihin?
Ratsumiehen Antti on suomalaisen antisankerin perikuva, sillä hänet huudetaan kapinan johtajaksi, ja miesmallin mukaan hän myös käyttäytyy, mutta silti hän on traaginen luuseri Merikannon Juhan tapaan. Antti on sodan traumatisoima, ”suomalainen Tristan”, kuten Auli Särkiö-Pitkänen käsiohjelmassa viittaa. Mika Kares toi nämä puolet esiin jyhkeästi ja lämpimästi soivalla bassollaan. Terävämmässä ohjauksessa hahmo olisi varmaan saanut myös enemmän näyttämöllistä profiilia, mutta karismaa Kareksessa riittää.
Niin, onko hänen vaimonsa Anna sitten ”suomalainen Isolde”? Ehkä sikäli, että roolissa on rakkautta, empatiaa ja vapauttavaa voimaa, jonka Miina-Liisa Värelä uhkealla sopraanollaan hienosti välitti. Mukana on myös luvattuja feministisiä painotuksia.
Anna Danik toi kokettina kauppiaan vaimona esiin sen, että vaikka naiset ovatkin seksuaalisen väkivallan uhreja, he ovat myös saman pelin pelureita. Maiju Vaahtoluoto toi raastavasti esiin nimettömän naisen uhriaseman, ja käräjien kaksinaismoralismin piikki osuu enemmän syyttäjiin kuin syytettyyn. Oikeusvaltioon on vasta matkaa.
Johannes Vatjus novgorodilaisena kauppiaana, Timo Riihonen tuomarina, Ville Rusanen ratsutilallisena ja Markus Nieminen Matti Puikkasena tekivät reheviä ja vokaalisesti onnistuneita karaktäärejä. Kaikkien tekstistäkin sai selvää.
Kapellimestari Hannu Lintu oli analysoinut partituurin tarkkaan, ja orkesteri soitti purevasti. Miten taitava orkestroija Sallinen jo tuolloin oli! Toistuvat ja muuntuvat lyömäsoitinten signaalit loivat mielikuvia ortodoksisesta kirkkomusiikista ja melodiset kaarrokset kansanperinteestä uneen ja kuolemaan ja nukkumiseen liittyvine kehtolauluineen.
Paikon musiikki soi väkivaltaisesti, ja modernistiset tehot kuten klusterit, dissonanssit, polytonaalisuus ja puheosuudet tekivät tehtävänsä. Terävät rytmiaiheet ja vaskisektion synkät murinat korostuivat Linnun tuimassa tulkinnassa, mutta melodinen, toivoa tuova puoli jäi niin sointikuvassa kuin myös näyttämöllä miehisen barbarian jalkoihin.
Harri Kuusisaari
Ratsumies Suomen Kansallisoopperassa. Musiikki Aulis Sallinen, libretto Paavo Haavikko. Ohjaus Jussi Nikkilä, musiikinjohto Hannu Lintu, lavastus ja puvut takis, valaistus ja projisoinnit Mikko Linnavuori, koreografia Mirva Mäkinen. Päärooleissa Mika Kares, Miina-Liisa Värelä, Johannes Vatjus, Anna Danik, Timo Riihonen, Maiju Vaahtoluoto, Ville Rusanen, Markus Nieminen.
