Tanssijan keho kantaa kaiken

Kantaja-esitys tuo estradille elämää kokeneita tanssijoita. Kuvassa Marja Leino, sitten Sari Laakso, Ari Numminen, Maikki Hauru ja Tiina Huczkowski.© Tanha Ahola

 

Koreografi Alpo Aaltokosken koolle kutsuma 50+Tanssikollektiivi on yli 50-vuotiaiden tanssitaiteilijoiden yhteisö, jonka muodostamista voi hyvällä syyllä kutsua kulttuuriteoksi.

Nuorten ja hyväkuntoisten lajina pidetyn tanssitaiteen parissa on yli kaksi vuosikymmentä kytenyt ajatus siitä, että arvokas elämän- ja esiintymiskokemus sekä ilmaisun syvyys menetetään, kun tanssitaiteilijoiden esiintymistilaisuudet harvenevat ja loppuvat kovin varhain. Yli viisikymppisiä tanssijoita on nähty yksittäisissä esityksissä sekä omissa sooloissaan, mutta ryhmää, joka keskittyisi tekemään teoksia iäkkäille tanssijoille, kehittäisi ja harjoittaisi juuri heille sopivaa praktiikkaa ja nostaisi esiin heidän kokemusmaailmastaan nousevia aiheita, ei ole ollut.

Nyt on. Vuonna 2023 perustettua kollektiivia hallinnoi Nomadi-tuotanto, jonka alla toimii myös Alpo Aaltokoski Company. Tanssin talossa kantaesityksensä saanut Kantaja on 50+Tanssikollektiivin toinen tuotanto. Ensimmäinen, 222 Wrong Movements, esitettiin Kanneltalossa viime syksynä. Sen ohjasi Suomeen paennut pietarilaisen Akhe-ryhmän tähti Pavel Semchenko.

Kantaja on viiden tanssijan ja kolmen muusikon lempeä teos kehosta, joka kantaa itsessään ihmisen elämän ja kuoleman, kokemukset ja tunteet. Teos viimeistelee Aaltokosken Kuusi kuvaa kuolemasta -trilogian, jonka aiemmat osat ovat Suljetut ovet (2020) ja Uoma (2021).

Tässä teoksessa mukana olevien tanssijoiden taustat ovat nykytanssissa, mutta työmatkaan on mahtunut monenlaista.

Sari Laakso on pariisilaistunut nykytanssija, ilmaisuvoimainen Tiina Huczkowski on työskennellyt myös trapetsitaiteilijana, Marja Leinolla on taustallaan ura Tanssiteatteri Raatikossa, koneasentaja Ari Nummisen tie tanssijaksi alkoi myös Raatikosta. Numminen ja Maikki Hauru ovat työskennelleet monella tavoin tanssin ja teatterin parissa.

Flamencomusiikkiin erikoistuneen kitaristi Joonas Wideniuksen, sellisti Lea Pekkalan sekä lyömäsoittaja Ricardo Padillan livemusiikki tuo esitykseen erityistä lämpöä ja läsnäoloa.

Esitys alkaa, kun muusikot asettuvat lavan sivustalle. Kutsuva rummutus vaihtuu vähitellen kitaran flamenco-tyylisiin rytmeihin. Tunnelma on kaihoisa ja lempeä. Katossa roikkuvaan suureen neliön muotoiseen valkokankaaseen heijastetaan aluksi myrskypilviä ja salamointia, sitten taivas rauhoittuu ja aurinko siivilöityy pilvien lomasta. Erno Seppälän visuaalinen suunnittelu on yksinkertaisuudessaan vaikuttavaa. Kantajan ensimmäisen osan päivänkierron mukaan vaihtuva taivas siirtyy esityksen toisessa osassa lattialle.

Tanssijat saapuvat lavalle takaperin kävellen, kuin eiliseen katsoen, ja asettuvat eri puolille näyttämöä. Olkapää alkaa viedä liikettä, joka on aluksi arkaa, tunnustelevaa. Miten jaksan tämän? Uskallanko luottaa tasapainooni? Voinko venyttää koko kyljen pituudelta? Kipu ja raskaus näkyy eri tavoin tanssijoiden kehoissa, jotka pyrkivät harvoin täysin yhtäaikaiseen ja samanmuotoiseen liikkeeseen. Silti kaiken alta paljastuvat Aaltokosken koreografioille tunnusomainen intensiteetti, suuret kaaret, aaltoilevuus ja piirit.

Liike muuttuu monipuolisemmaksi ja välillä kiihkeämmäksi, mutta on hauraan oloista. Tosin hitaana ja näennäisen staattisenakin se elää koko ajan. Tanssijoiden kehoissa puhuvat historia ja muistot. He tavoittelevat menneitä, surevat ja toisaalta elävät tätä hetkeä. Välillä liike pysähtyy kokonaan; on levättävä. Kesken kaiken laskeutuu pimeys.

Väliajan jälkeen muusikot ja tanssijat saapuvat lavalle juhlavaatteissa. Tutun rummutuksen tahdissa he liikkuvat aluksi kuin hätääntynyt puluparvi, kunnes jokainen näyttää löytävän oman liikelaatunsa. Koreografia on vaativampaa ja nopeatempoisempaa, aivan kuin tanssijat olisivat vasta nyt heränneet henkiin. Jonkinlainen elämänvimma tuntuu ajavan heitä.

Loppu on melkein seesteinen. Valot luovat lattiaan erikokoisia nelikulmioita, joista tanssijat tuntuvat etsivän omaansa. He istuutuvat riisumaan kenkänsä ja liihottavat sen jälkeen ympäri näyttämöä. Kun he poistuvat ja valot sammuvat, jäljelle jäävät vain kengät.

Nomadi-tuotanto & 50+Tanssikollektiivi: Kantaja. Koreografia Alpo Aaltokoski.Muusikot Ricardo Padilla, Lea Pekkala, Joonas Widenius.Puvut Antrea Kantakoski. Valot ja visuaalisuus Erno Seppälä. Tanssijat Maikki Hauru, Tiina Huczkowski, Sari Laakso, Marja Leino, Ari Numminen ja Satu Rekola. Ensi-ilta Tanssin talon Pannuhallisa 15.5.

Edellinen artikkeliKiinan musiikki on kätketty aarre
Seuraava artikkeliKolme suomalaista ehdolla PN:n musiikkipalkintoon