Kalevi Aho on Suomen ahkerin konserttojen säveltäjä: niitä on kertynyt peräti 45 kappaletta paitsi kaikille orkesterisoittimille myös eksoottisemmille instrumenteille. Kiinalaiselle soolosoittimelle erhulle ja kamariorkesterille tehty konsertto sai kantaesityksensä Rovaniemellä marraskuun lopussa.
Kalevi Aho tutustui erhuun viitisentoista vuotta sitten, jolloin hän toi soittimen mukanaan Kiinan-matkaltaan. Hän olisi heti halunnut säveltää sille jotakin, mutta ongelmaksi muodostui, ettei hän tuntenut yhtäkään erhun soittajaa.
”Sitten marraskuussa 2023 japanilaisen musiikin ystävä Niko Pihlaja otti yhteyttä ja ehdotti, että kenties minua kiinnostaisi tavata japanilainen erhutaiteilija Kanae Nozawa, jolla oli tuolloin muutaman konsertin kiertue Suomessa; hän soitti niissä kevyempää ohjelmistoa, mm. japanilaisten piirrosfilmien musiikkia. Tapasin Nozawan kahteen otteeseen ja sovimme, että säveltäisin hänelle konserton. Kirjoitin teoksen kesällä 2024”, Aho kertoo.
Säveltäjän mukaan erhu mahdollistaa erittäin laulullisen, ihmisääntä muistuttavan melodisen ilmaisun. Samalla soitin tarjoaa mahdollisuudet myös hyvin virtuoosiseen soittoon.
”Erhu on kaksikielinen soitin, jonka kielet on viritetty kvinttiin d–a ja jota pidetään pystyssä reiden päällä. Äänialaltaan se vastaa suunnilleen viulua ilman alinta g-kieltä. Jousen jouhet ovat kiinteästi kielten välissä eli a-kieleltä soitettaessa jousta pitää nostaa ja d-kielen kulkuja soitettaessa taas painaa”, Aho valottaa.
”Jousitekniikka poikkeaa siten olennaisesti viulun tekniikasta. Kaksiääninen soitto onnistuu jotenkuten vain pizzicatona; esimerkiksi erhukonsertossani on muutamia kulkuja, joissa pizzicatoin liikutaan rinnakkaisin kvintein. Voimakkaimmillaan instrumentti on matalassa rekisterissä, ja mitä korkeammalle mennään, sitä hiljaisemmaksi volyymi tulee.”
”Ylärekisterin heikkoutta voidaan tosin jossain määrin kompensoida jousitekniikalla käyttäen voimakkaasti aksentoitua soittotapaa. Erhukonserttoni korkein sävel on neliviivainen a, joka muodostaa teoreettisenkin ylärajan soittimen äänialalle. Kaikki glissandot ovat instrumentille hyvin luontaisia. Soittoa voidaan rikastaa ja värittää eri laajuisilla ja nopeuksilla vibratoilla; niiden hallinta on olennainen osa soittotekniikkaa.”
Säveltäjän ja solistin vuoropuhelu käynnistyi varsinaisen kirjoitusprosessin jälkeen, reilua vuotta ennen kantaesitystä.
”Opettelin itse soitinta omalla instrumentillani niin, että lopulta kirjoitin soolostemmaan jopa kaikki sormitukset – erhulle ei voi kunnolla säveltää idiomaattisesti, ellei itse osaa edes vähän soittaa sitä. Kanae Nozawa käytti esityksessään sormituksiani ja jousituksiani. Koska oma pääinstrumenttini on viulu, erhun perusteiden opiskelu onnistui yllättävän helposti, niin että hyvin hitaassa tempossa saatoin itse kokeilla kaiken, mitä olin kirjoittanut.”
”Kanae Nozawa soitti konserton tarkalleen niin kuin olin kirjoittanut. Teos oli hänelle vaikea, koska hän ei ollut koskaan aikaisemmin esittänyt modernia musiikkia eikä esiintynyt konserton solistina. Hänelle toimitettiin mp3-tiedosto teoksesta, myös pelkästä orkesteriosuudesta. Kun hän oli opiskellut sitä riittävästi, hän lähetti minulle nauhan, jossa soitti konserton mp3-säestyksen kanssa, ja annoin hänelle joitakin tulkinnallisia neuvoja. Hän soitti kantaesityksen erittäin hienosti, käytännössä rikkeettä.”
Erhusolistin ohella konsertossa kuullaan puhallin- ja jousikvintetin, lyömäsoittimien ja cembalon muodostamaa kamariorkesteria.
”Kantaesityksen orkesteriksi oli sovittu Lapin kamariorkesteri, jonka kokoonpanoon kuuluu myös kosketinsoittaja. Siksi otin mukaan cembalon, joka muutenkin sopii rikastuttamaan soinnillisesti tämän tyyppistä konserttoa. Pienehkö kamariorkesteri on erhukonsertoille ihanteellinen, koska isompi orkesteri voi helposti peittää erhun.”
”Muista esityksistä ei toistaiseksi ole tietoa, vaikka teos sopisi mainiosti Suomen kaikkien kamariorkesterien ohjelmistoihin. Kanae Nozawa yrittää saada esityksiä myös Japaniin.”
Muodoltaan konsertto on sävellystyyppinä sikäli avoin, että sen puitteissa on mahdollista rakentaa hyvinkin erilaisia asetelmia solistin ja orkesterin välille.
”45 konserttoani ovat syntyneet varsin monenlaisista lähtökohdista. Monissa konsertoissa (kuten viime loppusyksynä valmistuneessa vasemman käden pianokonsertossa) solisti ja orkesteri ovat toisiaan täydentäviä ja tukevia elementtejä, jolloin orkesterillakin on runsaasti tärkeää sanottavaa, ja konserton luonne tulee samalla joko kamarimusiikilliseksi tai sinfoniseksi. Monesti taas (kuten erhukonsertossa) solisti dominoi puolestaan enemmän. Muutaman konserton (mm. 1. sellokonsertto) olen tehnyt niin, että kyseessä on solistin (yksilön) ja orkesterin (massan) vastakkainasettelu, jossa yksilö yrittää saada äänensä kuuluviin massan painostuksen alta.”
”Virtuositeetti kuuluu olennaisena osana konserttoihin – solistille pitää antaa mahdollisuus näyttää myös teknistä taituruuttaan. Virtuositeetti ei saa kuitenkaan koskaan olla itsetarkoituksellista, vaan kaiken pitää kasvaa teoksen sanottavasta. Virtuositeetti ei siis saa olla pelkkiä tyhjiä, teknisesti vaikeita kuvioita ilman musiikillista sisältöä.”
”Konsertto on osoittautunut aikamme musiikissa suosituksi sävellysmuodoksi, ja teokset jäävät solistiensa käsissä monesti elämään ohjelmistossa. Sinfonisen mittakaavan sävellysten kohdalla polku on usein ohdakkeisempi.”
”Konserttoja on todella ratkaisevasti helpompi saada ohjelmistoihin kuin uusia sinfonioita. Pitkään tosin vain piano, viulu ja sello kelpasivat orkesterikonsertteihin soolosoittimiksi ja puhaltimista vähän harvemmin korkeintaan huilu ja klarinetti. Pikkuhiljaa tilanne on muuttunut, kun on tajuttu, että kaikkien muidenkin instrumenttien taitajissa on huikeita virtuooseja.”
”Sinfonioiden kohdalla taas minusta tuntuu, kuin sinfoniamusiikin traditio olisi tullut jo täyteen. Kaanon on vakiintunut, eikä sitä haluta horjuttaa uusilla säännöllisesti ohjelmistoihin otettavilla sinfonioilla. Omia sinfonioitani (niitä on kaikkiaan 18) on soittanut eniten Sinfonia Lahti. Muualla sinfoniani ovat olleet harvinaisuuksia ohjelmistoissa. Sinfonioideni esittämättömyyteen ei ole vaikuttanut edes se, että jotkut näistä teoksista ovat olleet suuria menestyksiä esityksissään. Ylivoimaisesti soitetuin sinfoniani on ollut numero 14, jonka tein 2007 Lapin kamariorkesterille ja jota on esitetty Suomessa ja muualla yli 30 kertaa.”