Opiskelijaoopperan perusraaka-aine on Mozart, jonka oopperarooleja on jokaisen laulajan hyödyllistä saada matkalaukkuunsa. Säännöllisesti toistuvat Mozart-produktiot ovat tyypillisesti myös ohjausnäkökulmien näyteikkunoita, näin tänäkin keväänä, kun sekä Sibelius-Akatemian ooppera että Metropolia-ammattikorkeakoulu tuottivat Figaron häät.
Maalis-huhtikuun vaihteessa Helsingin Konservatoriolla esitetty Metropolian tuotanto sekä perjantaina ensi-iltansa saanut Sibelius-Akatemian produktio tarjosivat teokseen kaksi hyvin erilaista tulokulmaa. Anselmi Hirvosen ohjaama Metropolian Figaro oli pirteästi modernisoitu talousvaikeuksissa kipuilevan yrityksen toimistoon täynnä työyhteisön sisäistä vallankäyttöä. Sibelius-Akatemian tuotannon ohjannut Janne Lehmusvuo oli luonut silmiä hemmottelevan, sinivalkoisilla posliinifiguriineilla leikittelevän rokokoounelman, joka pursui pukusuunnittelija Tyra Thermanin nokkelia yksityiskohtia: pitsiluomukset, lenkkitossut ja peruukit loivat nukkemaailman, joka – toisin kuin Kansallisoopperan rokokoo-Figaro – nousi historiallisuudesta ajattoman mielikuvituksellisuuden tasolle. ”] Kokonaisuuden viimeistelivät Jenni Valorinnan näyttävät, illuusionomaiset projisoinnit sekä Tuija Luukkaisen maskeeraamat, stukkokoristeita muistuttavat kuorolaiset.
Monin paikoin esitys kuitenkin upposi häikäisevään visuaalisuuteensa: etenkin alussa ja lopussa toiminta ontui ja henkilöiden persoonat aukikeriytyivät epäjohdonmukaisesti. Toisessa ja kolmannessa näytöksessä Lehmusvuo onnistui sen sijaan luomaan hykerryttävää koomista oopperaa, jossa hahmojen karikatyyrimäisyys toteutui lystikkäänä, eleganttina marionettiteatterina, ja musiikki eli puheenomaisuuden kautta. Figaron häiden haasteena on henkilöiden monisärmäisyys: he ovat samaan aikaan arkkityyppisiä komediaolentoja ja riipivän inhimillisiä. Jälkimmäistä elementtiä Lehmusvuon ohjaus ei aivan saanut hahmoihinsa puhallettua. Etenkin Susanna ja Figaro – oopperakirjallisuuden ohjauksellisesti haastavimpiin lukeutuva pääpari – jäivät karaktääreinä epäselviksi.
Anselmi Hirvosen ohjauksessa pääpaino oli sen sijaan nimenomaan aidoissa, eheissä henkilöhahmoissa, jotka kasvoivat lavalla monipuolisiksi. Komeaääninen Erik Rousi oli lupsakka Figaro, jossa oli sopivassa suhteessa hölmöyttä ja innokasta oveluutta. Johanna Lesonen lauloi varmasti ja teki Susannasta kylliksi pippurisen, säpäkän ja silti herkän naisen. Sävykkäästi laulaneen Robert Näsen Kreivi oli haavoittuvainen yrityspomo, ja Niina Laitinen tulkitsi Kreivitärtä uskottavan traagisesti. Jokainen hahmo loksahti toimistomaailmaan nasevasti, ja arkirealismi toi tarinaan raikkautta. Ohjauskonseptin ideoita ei kuitenkaan kehitelty kovinkaan pitkälle, ja yhdenmukaisena säilyvä näyttämö puudutti. Kekseliäisyydellä projisoinneista ja esineistä olisi voinut saada irti paljon enemmän – nyt valopilkuksi jäi moottorisaha, jolla Kreivi aikoo murtaa vaatehuoneen oven.
Sibelius-Akatemian versio tarjosi monia mehukkaita hahmoja, kuten pitsiruusupukuun sonnustautuneen naismaisen Basilion (Sampo Martikainen) tai 1700-luvun Chinoiserie-villitykseen viittilöivän kiinalaisen Antonion (Visa Kohva). Ilmeikkään Tamar Nugisin Kreivi oli ihastuttavan ällöttävä itsevaltias, ja Annika Leinon pakkopaitaboleroon puetussa Kreivittäressä oli Marie Antoinetten dekadenssia. Hahmomaailmaa sekoitti kuitenkin oopperalle ratkaisevan – ja siinä kumoutuvan – luokkaeron häilyvyys: aluksi kaikki tuntuivat olevan osa samaa meissenilaista posliini-installaatiota. Tiitus Ylipään Figaron ja Kreivin välinen yhteiskunnallinen jännite ei tullut esiin. Mariia Bertus oli Susannana viehkeä mutta sangen hauras ja väritön. Myös äänellisesti hahmo jäi araksi.
Enimmiltä osin miehitys oli musiikillisesti vankkaa tekoa, ensemblet soivat hitsautuneesti, ja pääosien esittäjät kasvoivat yhä kypsempiin aariasuorituksiin. Ylipää huipensi koko esityksen ”Tutto è disposto” -aariallaan. Orkesterina toiminut Helsinki Sinfonietta toi Lauri Ahokkaan johdolla esitykseen musiikillista varmuutta ja maukkaita sävyeroja, vaikka alkusoitto olikin varovainen.
Tuomas Rousin johtama Metropolian orkesteri musisoi sähäkästi ja läsnäolevasti, joskin hieman pistävästi. Vaikka solistijoukossa oli mukana useita ensikertalaisia, kokemattomuus ei kuulunut esityksessä. Päinvastoin pääroolien esittäjät väläyttelivät harvinaisen vahvoja äänimateriaaleja ja laulullista karismaa. Esimerkiksi Ada Alakärppä-Tiitto onnistui hormoneistaan hämmentyneenä Cherubinona erinomaisesti. Alun paineisen yhteismusisoinnin jälkeen laulajat löysivät koko ajan lisää hienovaraisuutta.
Molemmissa esityksissä saatiin nauttia continuocembalon aktiivisesta ja huumorintajuisesta läsnäolosta resitatiiveissa, kiitos Laura Kivikosken (Sibelius-Akatemia) ja Jenni Mattilan (Metropolia).
Auli Särkiö
Figaron häät Sonore-salissa 25.4. klo 19, ensi-ilta 22.4.
Katso muut esitykset täältä.
Figaron häät Helsingin Konservatorion salissa 22.3. klo 19, esitykset 18.3.–2.4.
