Suomen musiikkielämälle on ollut häpeäksi se, että juuri kukaan ei ole vaivautunut muistamaan aikamme musiikin suurmestarin Pierre Boulezin 90-vuotisjuhlia. Vaje saatiin vihdoin paikattua, kun PianoEspoo järjesti huipputason Boulez-konsertin – kiitos festivaalin johtajan, itsekin Boulez-tulkkina kunnostautuneen Paavali Jumppasen.
Paikalle oli saatu säveltäjän kanssa läheistä yhteistyötä tehnyt ranskalainen Pierre-Laurent Aimard, jonka panos oli odotetun täydellinen: vaikeimmistakin tekstuuriryteiköistä syntyi kirkasta, jäsenneltyä ja puhuttelevaa musiikkia. Yllätys sen sijaan saattoi olla illan toisen pianistin Tamara Stefanovichin tiikerimäinen notkeus ja vangitseva sointikulttuuri.
Temppeliaukion kirkko oli oikea paikka konsertille, sillä pitkä kaiku korosti Boulezin musiikin soinnillista jatkuvuutta. Kaikessa modernistisessa vimmassaan ja mutkikkuuden maksimoimisyrityksissään se kuitenkin jatkaa ranskalaista sensuellia sointiväritraditiota.
Ohjelma oli kiinnostavasti laadittu, sillä se edusti Boulezin eri tyylikausia. Mukana oli nuoruudentöiden villiä dodekafoniaa, 1950-60 -lukujen kokeiluja avoimen muodon parissa sekä 1990-luvulta lähtien kiteytyvää synteesiä, jossa modernistiset elementit muodostavat loputtoman rikkaan sointien ja tekstuurien kaleidoskoopin.
Boulez on tyypillinen aikansa eurooppalainen kulttuuriälykkö viljellessään taiteessaan loputtomasti kerroksia ja paradokseja. Jatkuvuutta luovien ja tuhoavien elementtien rinnakkaiselo luo draamaa. Joskus hän kirjoittaa pistemäisesti tökkivien kohtien esitysohjeeksi ”niin melodisesti kuin mahdollista”.
Mutkikkaammaksi paradoksi menee, kun säveltäjä yrittää avoimissa muodoissaan antaa muusikoilla valinnan vapautta esitystilanteessa mutta silti säilyttää kompleksisen kokonaismuodon. Tässä hän lähenee niin John Cagea kuin itämaista estetiikkaa.
Konsertin huipentumaksi muodostuikin Sturcture Livre II, jonka Aimard ja Stefanovich soittivat yhdessä. Siinä etenemisen vapaudet on liitetty osaksi kahden pianistin dialogia. Oli jo sinällään nautinto seurata taiteilijoiden välistä luovaa kommunikaatiota, merkkikieltä ja toistensa päätöksiin reagoimista. Hetkessä eläminen yhdistyi deterministiseen kaareen ja määrätietoinen henkinen kilvoittelu avoimen tilan mystiikkaan.
Aimard aloitti ohjelman Boulezin varhaisteoksella Douze notations (1946), jossa oli kuultavilla niin Messiaenia, Schönbergiä kuin Debussytäkin, mutta ennen muuta se oli täynnä nuoren miehen vimmaista etsintää dodekafonian jälkimainingeissa. Kompaktimpaan päin vimma tihenee ensimmäisessä sonaatissa, jonka raivokkaassa finaalissa saattoi kuvitella nyrkkiä puristelevaa säveltäjää: polttakaa oopperatalot ja tuhotkaa se ja tämä…
Stefanovich pääsi ääneen kulttiteokseksi nousseessa toisessa sonaatissa. Siinä säveltäjä pyrkii tuhoamaan kaikki perinteisen sonaattimuodon ainekset, mutta Stefanovich ei tulkinnassaan lähtenyt penkomaan raunioita vaan rakentamaan uutta. Hän ei lähtenyt siitä, mitä musiikki ei ole vaan siitä, mitä se voi olla. Paradoksaalisetkin ainekset löysivät isossa kaaressa toisensa, ja huippuvirtuoosista kamppailua seurasi henkeään pidätellen.
Yllättäen ”vaikeimmaksi” teokseksi kuunneltuna muodostui Aimardin soittama kolmas sonaatti, joka jättää ehkä tietoisesti keskeneräisen ja avoimen vaikutelman. Sen jälkeen Incises tuntui loistavan 1990-luvun vapauttavaa valoa: ei elämä olekaan niin vaikeaa. Nuorille pianisteille sävelletty Une page d’éphémeride (Sivu planetaarisesta almanakasta) taas osoitti, että Boulezista voi löytyä myös huumoria ja visuaalisia assosiaatioita.
Harri Kuusisaari