Yksi historian tärkeistä balettiensi-illoista oli Pariisissa Louvren palatsissa helmikuussa 1653. Le Concert royal de la Nuit -spektaakkelilla juhlistettiin uuden kuninkaan Ludwig XIV:n valtakautta ja Fronde-kapinan päättymistä seurannutta harmoniaa. 15-vuotias kuningas tanssi itse Apollon roolissa, ja myös moni muu hovin jäsen oli mukana. Tapaus oli tärkeä paitsi uuden kulttuurisen ajanjakson käynnistäjänä niin myös sisällöltään.
Baletti oli osa Ranskan kuninkaallisten sosiaalista elämää jo aiemmin, ja tanssitaito kuului aristokratian ja alemman hienoston yleissivistykseen. Esitykset olivat enimmäkseen löyhiä divertissement-koosteita. Nyt Isaac de Benserade oli tehnyt yhtenäisen libreton, jossa tanssi, musiikki ja tuhlailevan komea näyttämöllepano kertovat yön eri jaksoihin sijoittuvan kokonaisuuden. Lopussa Apollo-Ludwig tuo valon ja syrjäyttää pimeyden kauhut.
Teksti on säilynyt, mutta musiikki merkittiin muistiin vasta jälkikäteen, ja siihen jäi monia aukkoja. Tällä levyllä kuullaan Sébastien Daucen rekonstruoima ja johtama versio, joka tuo ranskalaisen barokin aamunsarastuksen esiin humalluttavana.
Kyseessä on kollektiivinen, osin anonyymi työ. Laulujen ja tanssien päätekijänä on Michael Lambert, mutta mukana on myös kardinaali Mazarinin Ranskaan tuomien italialaisten säveltäjien teoksia. Daucen otaksuma on, että mukana oli kaksi oopperakohtausta, Cavallin Hercule amoureux ja Rossin Orfeo. Italialaista tyyliä edustavat myös monet madrigaalimaiset jaksot, kun taas tanssit, seremonialliset kuorot ja suuri gambayhtye on helppo mieltää ranskalaisiksi. Tässä rikkaassa hybridiluonteessa onkin teoksen viehätys.
Yön tunnelmia maalailevista runollisista jaksoista siirrytään Venuksen ja sulottarien aistilliseen maailmaan, rakastuneen Herculesin koomissävyisiin edesottamuksiin ja Orfeon tragiikkaan. Sitten kuukin pimenee, ja alkaa pakanallinen riittikohtaus hirviöineen. Rooleja riittää allegorisista hahmoista antiikin mytologiaan. Yö-konteksti sitoo ainekset, ja kaikki ylistää absoluuttista monarkiaa. Tämä oli aikansa poliittista propagandaa jos mikä.
Tarina tekee mieli jossain vaiheessa jo panna sivuun ja keskittyä mukaansatempaavaan ja tunnelmalliseen musiikkiin, jonka Ensemble Correspondances -yhtye esittää tyylitajuisesti ja teatteri-illuusiota luoden. Erityisen nautittavaa on gambayhtyeen humiseva soitto. Soolokohtaukset vaihtelevat hengettärien vienosta laulusta hirviöiden mellastukseen, ja hienostuneet madrigaalit laajenevat kuorojen riemuun. Kuka olisi niin rohkea että tekisi tämän musiikin pohjalta näyttämöllisen rekonstruoinnin?
Harri Kuusisaari
Kuukauden klassikot
Mediasakset
Html code here! Replace this with any non empty text and that's it.
