Jazzpolkuja, osa 10: Takamatkalta kiinni kirinyt

 

Adele Sauros © Sonja Vainionpää

Adele Sauroksen palaset muusikkona loksahtivat kiihdytyskaistalle, kun hän vaihtoi pääsoittimekseen vasta lukiossa aloittamansa saksofonin. Nuoren jazz-sukupolven kärkikastiin noussut Sauros maalaa uunituoreella oman kvartetin levyllään tunnekirjoa melodisella pensselillä.

 

Olen palannut soitossani perusasioiden äärelle. Ehkä se liittyy siihen, että valmistuin Sibelius-Akatemiasta syksyllä, ja kun esiintymään pääsee harvoin, olen päässyt treenaamaan täysin sitä, mitä itse haluan; asioita, jotka ovat olleet pidempään mielessä, mutta niille ei ole ollut aikaa”, kertoo saksofonisti Adele Sauros (s. 1990).

Sauros tuumaa olevansa ”yksi onnekkaimmista muusikoista Suomessa”, sillä hänellä sattui olemaan kiertueet buukattuna sekä suomalais-tanskalaisen JAF Trion että rumpali Olavi Louhivuoren johtaman Superpositionin kanssa juuri sille viime vuoden ajanjaksolle, kun elävää musiikkia sai esittää.

”Minulla kävi tosi hyvä tuuri, mutta tiedän, että toisilla menee huonosti, enkä ole kauheasti siksikään halunnut omia tekemisiäni mainostaa. Olen poistanut somesovellukset puhelimestani, kun nyt ei tarvitse olla keikkojen takia niitä jatkuvasti käyttämässä. Jos koronassa on jotain hyvää, niin se, ettei minun ole koko ajan tarvinnut tuoda itseäni esille.”  

Tyhjän panttina Sauros ei silti ole lepäillyt. Haastattelua edeltävänä viikonloppuna hän oli vibrafonisti Mikko Antilan Maan Tila -yhtyeen albumin äänityksissä, seuraavalle viikolle osuivat Katu Kaiku -trion äänitykset, ja kesäkuussa odottavat kitaristi Lauri Kallion albumisessiot.

”Olen säveltänyt Katu Kaiulle ja Superpositionille, ja työn alla on big band -sovitus Sointi Jazz Orchestralle. Tekemistä on koko ajan riittänyt.”

 

Kylmä ja kiireinen Lontoo

Oman Adele Sauros Quartetinsa uunituoreen I Paint You –albumin sävelkieli sisältää niin ikään mielleyhtymiä tämän päivän maalailevaan big band -musiikkiin, mikä tuntuu kummastuttavan Saurosta.

”En pahemmin kuuntele big bandien musiikkia! Mutta sävellystyylini kyllä on lyyrinen, siinä on vahvoja melodioita. Luon usein mielikuvia siitä, mistä kappaleet kertovat, ja ennen kaikkea puran niihin sävellyshetken tunnetiloja”, Sauros kertoo.

I Paint Youn sävellykset valmistuivat hänen ollessaan vaihto-opiskelijana Lontoossa 2018–19.

”Se oli kasvattava kokemus. Olin ollut vaihdossa aiemmin Hollannin Groningenissa, ja minulla oli halu päästä uudestaan asumaan ulkomaille. En kuitenkaan tykännyt Lontoosta yhtään, se näyttäytyi hektisenä ja kylmänä. Kaverisuhteita oli vaikea solmia. Ihmiset vaikuttivat ajavan ennen kaikkea omaa etuaan. Pärjätäkseen täytyi olla hirveän aktiivinen, mutta myös onnekas. Kävi ehkä sillä tavalla huono tuuri, etten tavannut oikeita ihmisiä.”

Sauros kuitenkin kävi aktiivisesti soittamassa jazzjameissa ja perusti oman Lontoon-kvartetin, jonka kanssa hän kävi vielä soittamassa vaihdon jälkeenkin. ”Sen olen ulkomailla huomannut, että Suomessa on todella hyvä muusikkojen taso.”

 

Yhtyedemokratian kasvukivut

Sauroksen omat sävellykset, samoin kuin hänen tapansa soittaa niitä, ovat hyvin eri maailmasta kuin Superpositionin ja JAF Trion free-vaikutteisempi, harmonisesti poukkoilevampi kieli.

”JAF:n ja Superpositionin musiikki on lähinnä muiden tekemää, mutta eroavaisuutta vahvistaa myös, ettei kummassakaan ole sointusoitinta. Sävellyksissäni omalle kvartetilleni on sen sijaan todella selkeät sointukierrot ja rakenteet.”

Sauroksen melodisuutta voi löytää myös Katu Kaiun kappaleista. ”Ensimmäinen levy Tokyo/Kuopio oli enemmän free, mutta toisen albumin Lunan kappaleista tuli tarkoin sovittuja ja jopa pop-vaikutteisia. Kävi siis täydellinen tyylinvaihdos.”

Demokraattisen yhtyeen eetokseen kuului myös yhteissäveltäminen, mikä Sauroksen mukaan on ollut todella haastavaa. ”Joka ikisen kappaleen yhdessä tekeminen äityi Lunalla todella raskaaksi ja aikaa vieväksi, joten tekeillä olevan levyn kohdalla jokainen sai tuoda omia sävellyksiään. Olemme kasvaneet myös ihmisinä aikuisiksi niin, että osaamme kuunnella ja kunnioittaa toistemme mielipiteitä. Demokraattinen bändikin voi parisuhteen tavoin kehittyä huonompaan tai parempaan suuntaan.”

 

Yksiäänisyyden selkeys

Sauros on siitä harvinainen ammattimuusikko, että hän aloitti nykyisen pääsoittimensa vasta lukion toisella luokalla.

Korona-aikana Adele Sauros on ehtinyt harjoitella pääsoittimensa tenorisaksofonin ohella myös muun muassa klarinettia. © Henriikka Steidel-Luoto

”Sibelius-lukiossa oli paljon sellaisia, jotka soittivat useampaa soitinta, ja minua harmitti, etten soittanut muuta kuin pianoa. Minulla oli saksofonia soittavia ystäviä, ja aloimme improvisoida yhdessä. Meinasin lopettaa lähes alkuunsa, kun soitin tuntui niin hankalalta”, Sauros muistelee.

Lukion jälkeen hän aloitti pianon ammattiopinnot Pop & Jazz Konservatoriolla. ”Siellä täytyi opetella paljon sellaista, joka ei itseäni kiinnostanut yhtään, kuten tanssimusiikkia tai syntetisaattoreita, mutta saksofonilla kaikki tuntui yksinkertaisemmalta. Ehkä se yksinkertaisuus toimii minulle, kun voi soittaa vain yhden äänen kerrallaan, ja valinnanvara on muutenkin rajatumpi kuin pianossa.”

Sauros päätyi erään opettajansa kannustamana lopulta vaihtamaan saksofonin pääsoittimekseen, ja palaset tuntuivat loksahtavan paikoilleen. Piano kuitenkin on yhä käytössä säveltäessä, ja pianistit Brad Mehldau ja Keith Jarrett kuuluvat nuoruuden esikuviin.

”Saksofonin puolella suurin idolini on tällä hetkellä John Coltrane, muita esikuvia ovat olleet muun muassa Kenny GarrettCharlie ParkerCannonball Adderley sekä Jan Garbarek. Lähiaikoina en oikein ole etsinyt uutta musiikkia, vaan pysynyt vanhoissa suosikeissa”, Sauros toteaa. Silloin tällöin kuuntelussa pyörähtävät myös muut musiikkityylit, mutta fokus on jazzissa.

”Suunnitelmissani ei ole tällä hetkellä tehdä muuta kuin jazzia, vaikka muunkinlaisesta musiikista tykkään. Kun minua pyydetään mukaan soittamaan, niin tärkeintä on se, että musiikki on hyvää. Vaikka muut soittajat olisivat hyviä tyyppejä ja keikasta maksettaisiin hyvin, niin minua ei välttämättä kiinnosta lähteä mukaan, jos musiikki ei puhuttele. Se vie aikaa pois siitä, että kehittyisin itseäni kiinnostavaan suuntaan.”

Santeri Kaipiainen

Edellinen artikkeliMaksaa, potkia ja kärsiä
Seuraava artikkeliVoiko säveltäjä parantaa maailmaa?