Tampereen orkesterin intendentti erosi parin kuukauden jälkeen, kun muusikkojen määrä suhteessa edelliseen työpaikkaan yllätti. Pori Jazzin toiminnanjohtajan sopimus purettiin ennen kuin työ alkoi. Helsingin juhlaviikot valitsi keskellä suurinta muutosvaihettaan taiteellisen johtajan, joka ei ole aiemmin tehnyt taiteellista suunnittelua. Tanssin talo pisti taiteellisen hakunsa uusiksi. Mitä yllättävät ratkaisut kertovat päätöksenteosta kulissien takana?
Tarinoita haastavimmista pirueteista maailmalla on lukuisia. Royal Opera House Lontoossa tuli kuuluisaksi 90-luvun lopulla, kun johtajat vaihtuivat keskellä talon remonttia sellaisella vauhdilla, että lopuksi parlamentti erotti talon hallituksen. English National Opera on tänään keskellä historiallista kriisiä. Viime vuonna Lincoln Centerin eri taloissa väkeä on vaihtunut johtotasolla enemmän kuin koskaan, joten uusia muistelmia lienee odotettavissa lähivuosina.
Ehtivätkö Suomessa alati vaihtuvat hallitustason päätöksentekijät taidealan ulkopuolelta arvioimaan hakijoiden pätevyyttä taiteellisia virkoja varten? Onhan se herkullinen tarina, että taiteellinen johtaja Savonlinnan oopperajuhlille valitaan tukkukauppiaan johdolla, joka hehkuttaa, että valittu nuorin hakija oli ainoa finalisti, joka viitsi tehdä hänen asettamansa kotitehtävät. Olivatko vanhemmat hakijat laiskoja?
Kun amerikassa taideinstituutiota halutaan viedä eteenpäin, hallitus eli yksityinen raha haluaa kokeneen tekijän, jolla on vähintään viiden vuoden todistettu näyttö kyseisessä genressä. Päätöksentekijä istuu yleisönä ja päättää, minne lahjoittaa rahansa. Eurooppalaisen poliittisen päättäjän oma kokemus on faktisesti etäisempi; poliittinen raha velvoittaa tekijöitä unelmoimaan populistisia täsmäiskuja kuten kohtuvauvakonsertteja ja talvitansseja. Suomessa vaihdokset taidelaitoksissa nähdään mahdollisuutena aloittaa tyhjältä pöydältä. USA:ssa vastaava lennokkuus tarkoittaisi itsemurhaa taidelaitokselle. Ei mietitty ja tarkistettu ei ole synonyymi rohkealle.
Onko taidepoliittisella keskustelulla tuntuma siitä, miten asiat loksahtavat paikoilleen? Kun Pekka Kuusisto sanoo Musica nova Helsingin tabloidissa, että tarvittiin ”ulkomaalainen kuraattori” kuten Andre de Ridder, jotta Juhani Nuorvalan Flash Flash saa vihdoin kantaesityksensä, hän ei tunnista suuren yhteistyöfestivaalin dynamiikkaa, jossa lopputulos on monen asian summa. Oikeastaanhan hän onnittelee pääjärjestäjiä hänen ehdottamansa nykyisen taiteellisen johtajan valinnasta. Asetelma tuo esille sen, miten esiintyjävoittoinen klassisen musiikin kuratoriaalinen maailma on tänään Suomessa. Tämä tarkoittaa eri näkökulmien vähyyttä musiikkielämän suunnittelumetodeissa. Museossa näkymättömän kuraattorin työ on laatuleima, mutta musiikkielämä tuntuu luottavan enemmän siihen pöhinään, jonka esiintyvän taiteilijan näkyvyys ja oma lavalla olo tuottavat, jopa silloin, kun hän itse ei ole paikalla.
Tärkeä yhteisponnistus Flash Flash muistuttaa, että nykyisillä strategioillaan suuret tekijät eivät helposti voi nähdä oopperaa muuntuvana taidemuotona. Moninaisuutta ja keskustelua tarvitaan, koska Helsingin kaupungin uusi ylhäältä ideoitu tapahtumasäätiö joutuu miettimään tulevaisuuden asetelmia Musica novan sun muiden festivaalien suhteen. Kun Korjaamon Stage-festivaali lopetti 2017, lehdistö unohti jopa festivaalin nekrologin.
Mitä tarvitaan? Joseph W. Polisi kiteyttää asian hyvin viimeisessä puheessaan viime kesältä toimittuaan 34 vuoden ajan Juilliardin dekaanina: ”Sen sijaan, että taide nähdään hurskaitten latteuksien kautta, meidän on nähtävä se olennaisena osana elämäämme, asiana, jonka piittaamaton yhteisö tai lukutaidoton poliittinen johto voi helposti neutraloida. Siksi teidän valmistuneiden on toimittava vaikuttavina taiteen puolestapuhujina tulevaisuudessa.”
Festivaalit ja taidelaitokset eivät ole yksinomaan elävöittäjiä tai pikaparantoloita vaan alustoja, jotka luovat kansallisen kirjaston kokemuksista ja josta seuraava sukupolvi saa vaikutteita. Niistä saa ja tulee olla eri mieltä, koska ne ovat osa yhteiskuntaa.
Johan Tallgren