Aina, kun luen hehkutuksia ”rohkeista rajojen ylityksistä” klassisen musiikin areenoilla, mieleen tulee hyvin toimeentulevan luokan hifistely klubilla. Jotta kuvitteelliset rajojen ylitykset musiikissa havaittaisiin, tekijä joutuu pelaamaan päällekkäisyyksillä, lainauksilla, alluusioilla ja perspektiivitekniikoilla. Ilmaisu katsoo menneeseen. Teknisesti puhuisimme postmodernista pastissista.
Tänä vuonna klassisen musiikin sinivalkoisessa metsässä on ollut yhtä paljon liikettä kuin raja-asemilla Lapissa. Itseäni mietitytti eniten se, miten tästä keskusteltiin julkisesti ja miten tämä kuvastaa murroksessa olevaa aikaamme. Kansallisoopperan Indigo-uutuuden säveltäjät kertoivat, miten vapauttavaa oli saada säveltää, kun ei ollut sitä esteettistä taakkaa kannettavana, mitä tutkinnon tehneellä säveltäjällä on. Kyseisen yhteisön hyväksynnällä ei myöskään ollut merkitystä. Tämä mahdollisti kauniin musiikin säveltämisen. Itse yllätyin lausunnon rivienvälisistä vivahteista.
Joillakin aloilla tietämättömyys tai tutkinnon puute voi merkitä vaaratilanteita, mutta politiikassa valitsija näkee ne jopa lupauksena jostain uudesta. Taiteessa tutkinto ei takaa menestystä, mutta klassisessa musiikissa historiaan on kuitenkin jätetty harvoin jälki ilman koulutusta. Menestynyt esiintyjä tietää, että hän ei selviä vaikeasta konsertosta tai oopperaroolista fiilistelyllä. Tekniikasta ollaan ylpeitä, koska se mahdollistaa näkemyksellisen tulkinnan ja pitkän uran.
Toinen rajatapaus oli Juhlaviikkojen Trancelation-konsertti. Katsoin ja kuuntelin konsertin Areenasta ja muistelin vuosituhannen vaihteen opiskeluvuosien viikonloppuja Etelä-Kaliforniassa, jossa väki tanssi yöt läpi energiajuomien ja muitten voimin. Nyt me, keski-ikäistyvä ja vastuuseen kasvava liberaali sukupolvi pääsimme nauttimaan pikkutakeissa vastaavan musiikin orkesterisovituksista. (Tiedoksi, että hikoilut trikoissa hoidetaan tässä iässä ohjatuissa pumpeissa salilla.) Hedonistinen rituaalimusiikki oli translitteroitu hovikelpoiseksi ja Dionysos jätetty beachille.
Pelastetaanko taidelajin katu-uskottavuus vastaavanlaisilla tempauksilla? Indigo oli rakkaudella tehty tribuutti klassiselle oopperalle, eräänlainen romanttisfuturistinen liebhaber-teos. Teoksen suuret tunteet olivat tekijöille totisinta totta, eivät parodiaa kuten Ligetin Suuressa Makaberissa. Trancelation-konsertti oli taas yhden heimon Greatest Hits -kokonaisuus, joka ei mahtunut vuosittaiseen tribuutti-kattaukseen Huvilassa. Nämä ja muut kokonaisuudet kuten Ola Salon Kult, joka tehtiin Tukholmassa pari vuotta sitten, kertovat, että kevyemmän musiikin tekijät haluavat ikoniseen konserttisaliin ja oopperaan. Tässä ei tosiaankaan ole mitään pahaa.
On mielenkiintoista havaita, että kun klassinen musiikki kamppailee yhteiskunnallisesta relevanssista ja etsii nuorta yleisöä, keinoksi valitaan ulkopuolelta tilattu romanttinen eskapismi. Strategia on lähes päinvastainen kuin muissa esittävissä taiteissa. Päättäjät eivät myöskään halua nähdä, että moni nuorempi säveltäjä maailmalla on aloittanut musiikin harrastuksen bändissä, sämplännyt koneellaan ja matkan varrella innostunut nykymusiikista. He eivät elä vanhempiensa kaksipuolueyhteiskunnassa.
Tämän ei kuitenkaan tulisi olla yllätys kenellekään, joka on seurannut viime vuosien poliittista liikehdintää. Vaaleissa parhaan pöhinän saa aikaiseksi valtarakenteiden ulkopuolinen ritari, jonka todellisia mielipiteitä kukaan ei tunne. Keisarin uusia vaatteita ei ole koskaan aikaisemmin ihasteltu yhtä paljon kulttuurin kabineteissa ja rajaneuvotteluissa.