Mikäli lehtikirjoituksia uskotaan, tämänvuotinen Bayreuthin Wagner-festivaalin uusi Parsifal vastasi melko tarkasti sitä, mitä yleisö on janonnut jo vuosikymmeniä: älykästä oman itsensä arviointia ja oopperataiteen yleisinhimillisen merkityksen esiin tuontia, nykymaailmalta silmiä sulkematta. Sitä kummallisempaa oli seurata tuotannon saamaa rajua vastaanottoa. Ikään kuin kriitikot eivät oikein miettisi, mitä he haluavat ja oopperaohjauksiltaan vaativat. Mitä he tekevät silloin, kun lavalla pyörii ooppera, jota he vuotta aiemmin ovat itse peräänkuuluttaneet?
Uwe-Erik Laufenbergin ohjaus oli ilmiselvän ajankohtainen, mutta se ei ollut yksinkertainen. Se käytti kaikille tunnettuja uutiskuvia mutta ei ollut naiivi. Se oli selkeä mutta ei yksitoikkoinen – kuten yleensä sellaiset versiot, joissa ohjaaja oli ”saanut uutisia katsoessaan jonkun idean”. Islamilaisen ja kristillisen maailman välillä tasapainotteleva Kundry oli paras kuvaus tästä haaksirikkoisesta naisesta, mitä olen ikinä nähnyt. Tämä Laufenbergin kaksoisagentti terroristien ja oikeaoppisten välissä oli yhtäkkiä nykyihmiselle ymmärrettävä. Wagnerin antisemitismi, huipentuneena Parsifalissa, oli johdonmukaisesti korvattu islamofobialla. Tästä johtui, että tämä Parsifal oli hyvin wagnermainen – kaikkine itseoikeutuksineen ja itse itsensä puhtaimmaksi julistamisineen.
Muutama vuosi sitten Bayreuthiin tuli Frank Castorfin versio Ring-sarjasta. Silloin buuattiin ja vaadittiin Wagneria, joka olisi älykästä, tarkkaa, yleisöä kunnioittavaa ja ajankohtaista – ja ihan syystä. Oopperan pitäisi olla muovisen egotripin sijasta ”totta ja todellisuudenjanoista”, ja Wagneria pitäisi Bayreuthissa kunnioittaa sillä tavalla, että alkuteos on ohjauksesta edelleenkin jotakuinkin löydettävissä. Castorfin Ringissä seikkailtiin öljynjalostamoista Berliinin Alexanderplatziin ja Wall Streetille.
Jos ooppera repii otsikot, ravistellaan päätä, mutta tekopyhästi – Bayreuth on tyytyväinen: se on osoittanut Wagnerin päivänpolttavuuden.
Yhtäkkiä oltiinkin sitä mieltä, että tämän vuoden Parsifal oli lattea ja vaimea. Luin kritiikit läpi jopa toiseenkin kertaan ja havaitsin, että oikeastaan he kertoivat sangen vähän ohjauksesta – suuri osa artikkeleista keskittyi helikoptereihin, jotka pyörivät Bayreuthin yllä, turvatarkastuksiin, oopperaa edeltäneisiin intrigeihin (kapellimestari Andris Nelsons vetäytyi työstä vähän ennen ensi-iltaa, ja tilalle tuli Helmut Haenchen ja peruttuihin vastaanottoihin ja punaisiin mattoihin. Miten näistä artikkeleista saatiin liikkeelle koko Saksassa pyörinyt huhumylly, että esitys olisi ollut suoranainen floppi, se jäi arvoitukseksi.
Bayreuthia rasittavat vanhat keskusteluketjut, jotka pyörivät kuin vanha internetfoorumi, joka ei ota sammuakseen. Tai saippuaooppera, josta on vaikeaa saada tolkkua katsomatta edeltävää viittäsataa jaksoa. Väittelyjen ikä nousee vuosikymmeniin, ja jokaisen kriitikon, filosofin ja läsnäolijan sielua polttanee kuuma tahto osallistua tähän ainutkertaisella kommentillaan – sellaisella, joka pysäyttää keskustelun ja saa ihmettelemään kommentoijan älykkyyttä.
Jos ooppera repii otsikot, ravistellaan päätä, mutta tekopyhästi – Bayreuth on tyytyväinen: se on osoittanut Wagnerin päivänpolttavuuden. Tämä pyrkimys jättää ”tavanomaiset” ohjaukset näkymättömiksi.
Jännitin itse kovasti, miten Laufenberg selättää koko tämän vuosisadan taakan oopperan viimeisessä kohtauksessa. Panokset olivat niin kovat, että tästä ei helpolla kävellä pois, ja ohjaus oli niin argumentatiivinen, että mikään yksinkertainen loppuratkaisu ei olisi sopinut siihen. Mutta hän ratkaisi senkin, ja varsin wagnermaisesti: sumuisella deus ex machinalla, joka mystisesti sovitti kaikkien tekijöiden synnit, ei sen enempää eikä vähempää. Lavalle tuotu liitonarkku, johon kaikkien uskontojen edustajat laskivat pyhän Graalinsa, jäi seisomaan hämäryyteen – kuin Matteuksen evankeliumissa, jossa itseään etsivä sukupolvi ei saa muuta vastausta kuin Joonaan merkin. Se joutuu aiemmin tai myöhemmin takaisin pimeyteen, jotta löytäisi tien, jota on yrittänyt välttää.
Yleisö poistui teatterista kiirehtien ja sekaannuksen vallassa. Ilmassa pyöri rykelmä helikoptereita, turvamiehet tarkistivat kalliita laukkuja. Sen jälkeen kaikki tulivat koteihinsa ja kirjoittivat, kuka minnekin, miten väärää se oli, että ohjaaja puki Kukkaisneidot burkaan.