Kritiikin tehtävä musiikkielämässä on jotakuinkin samankaltainen kuin peilin tehtävä muotisuunnittelijan ateljeessa – jos puuttuu ulkopuolelta tuleva näkemys, ei kukaan pysty saamaan aikaan mitään. Musiikkielämä on loppujen lopuksi kommunikaation muoto: yleisö ja luojat ovat suhteessa keskenään, yksi ei voi olla olemassa ilman toista. Mutta, oh, nämä kriitikot! Niin rakastettavia kuin he ovatkin, alalta ei puutu turhuuden markkinoita. Jos lukee lehtiä kolmenkymmenen vuoden takaa, huomaa, että viimeisten vuosikymmenien aikana kriitikot ovat ryhtyneet yhä vähemmän kirjoittamaan musiikkielämästä ja yhä enemmän itsestään.
Ilman kriitikkoa musiikkielämän julkisuus muuttuu nopeasti silkaksi markkinamiesten propagandaksi.
Toki kriitikko elää mediassa, ja huomiota itseensä saa rääkymällä. Älkäämme olko kohtuuttomia kriitikoita kohtaan, sillä myös heillä on keskinäinen kilpailunsa ja omat sudenkuoppansa, jollaisesta varmaankin jokainen suuri ja pieni kriitikko on joutunut jossakin vaiheessa ammatillista uraansa kiipeämään takaisin ylös.
Laajassa mittakaavassa musiikkijournalismi jakaantuu paikalliseen ja kansainväliseen, ja siinäkin puolestaan ammattimaisempaan ja yleisempään. Jotkut kriitikot hallitsevat kaikkia näitä tasoja ja alalajeja yhtä lailla, toiset keskittyvät vain johonkin näistä. Sen ohella kukin näistä alalajeista hoitaa vielä omia tehtäviään, jotka eivät ole heti alkuun huomattavissa: paikallinen kritiikki ihmissuhteita ja kansainvälinen brändäystä, joitakin esimerkkejä mainitakseni.
Kriitikot ovat myös riippuvaisia omasta kulttuuristaan. Saksalaiset kriitikot eivät pääse eteenpäin viittaamatta kuuluisiin filosofeihin – sitaattitaito on muutenkin Saksassa korkeimmillaan – eivätkä englantilaiset ilman sanankäänteiden ja vihjailujen akrobatiaa. Siinä missä suomalainen kritiikki yrittää olla viileää ja järkevää, ei venäläinen tähän pysty lainkaan: koko sivu pursuilee kukkaistuoksua, olkoon sitten artikkeli ylistävä tai maan rakoon murskaava.
Saksalaisen kriitikon tunnus on kova ammattitaito. Siinä missä englanninkielinen yrittää korvata ammattitaidon verkostoilla, puolalainen usein yrittää löytää keinon kuin keinon ylistää kotimaataan – puhukoon artikkeli sitten vaikka italialaisesta oopperasta. Virolainen puolestaan yrittää napata takaisin historiassa menetettyä ja viestittää, että kriitikko oli tietoinen tästä-ja-tästä jo aikoja sitten ja että jo ennen toista maailmansotaakin tiedettiin Virossa todella paljon. Oopperakriitikot matkustavat paljon, ja se näkyy. Hyvin mielellään he kirjoittavat myös viini- ja ruoka-arvosteluja. Kamarimusiikkikriitikot vetävät yleensä joitakin vaikeita korkeakoulukursseja ja pyrkivät tasapainottelemaan aikataulujen, rahojen ja erilaisten mielipiteiden välissä.
Ei ole salaisuus, että viimeisten vuosikymmenien aikana on musiikkikritiikki myös menettänyt ammattitaitoa hyvinkin paljon. Siitä lähtien, kun klassista musiikkia ovat arvostelleet asiantuntijoiden sijaan journalistit ja peruskulttuurikriitikot, jutut ovat olleet kasvavassa määrin täynnä asiavirheitä ja syy-yhteyksien väärinkäsityksiä. Näin luemme nykyään lehdestä, että säveltäjä oli syypää siihen, että oopperan ensi-illassa lavakoneisto takkuili tai että sinfoniakonsertin solisti sai aikaan liian lujaa soittavan lyömäsoitinpatterin. Kysymys siitä, pitäisikö kritiikin edustaa ammattilaisten rankkaa tietämystä vai salissa olijoiden tuntemuksia, on – ainakin Saksassa – yhtä vanha kuin lehdistö: aina, kun vene kieppuu yhdelle laidalle, vastapuoli hyökkää äänekkäästi ja laiva keikahtaa toiseen suuntaan. Sitten taas marisevat toiset, ja ollaan taas lähtöpisteessä.
Kuitenkaan tyhjiössä eläminen ei näissä konserttielämän pienissä ja isoissa myrskyissä ole mahdollista: jos taiteilija on sen elämän sielu ja luoja sen henki, niin kriitikko voi olla sen paras mahdollinen ruumiillistuma. Ilman kriitikkoa musiikkielämän julkisuus muuttuu nopeasti silkaksi markkinamiesten propagandaksi – tai moni tapahtuma ei saa julkisuutta ollenkaan. Ilman riippumatonta kriitikkoa konserttielämä muuttuu vieläkin enemmän sisäsiittoiseksi kuin mitä klassisen musiikin pienet piirit jo ovat.
JÜRI REINVERE