Kun Juri Temirkanov harjoitteli Baltimoressa Lang Langin kanssa Rahmaninovin kolmatta pianokonserttoa ja Lang Lang soittaessaan hymyili xylitol-hymyään, milloin saliin, milloin orkesteriin, repi Temirkanov lopulta pelihousunsa ja äkäisi: ”Vielä yksikin hymyily, ja sinä poistut tästä harjoituksesta!” Mutta kun Lang Langin säätiö auttoi perustamaan Wieniin musiikkikoulun, jossa opetetaan lapsia rakastamaan musiikkia, hänestä kehkeytyi nopeasti koko maan musiikinopetuksen pelastus. Musiikinopettajat suorastaan hullaantuivat häneen ja siihen, mitä hän teki – siinä missä Itävallan musiikinopetusta ajetaan järjestelmällisesti alas ja sitä panetellaan suoraan hallitustasolta, saapuu Kiinasta mahtava tähti ja kunnioittaa heitä ja heidän työtään sekä luo sille uuden perustan.
Tämä ei ollut Lang Langin ensimmäinen vastaavanlainen tempaus. Siinä missä Euroopan kulttuurielämä ylenkatsoo koulutustaan, kipupisteitään ja heikkouksiaan, kiinalainen ryhtyy tuumasta toimeen. Näin hän on saanut areenat täyteen kuuntelemaan soittoaan. Mitä siitä, että nuoret samalla ropisuttavat karkkipussejaan tai surffailevat kännyköillä. Samaan aikaan Euroopassa nähdään yhä vähemmän tarvetta sille, että koululaisia tuodaan konsertteihin.
Lang Langin tavoissa on jotakin sellaista, mikä on tuttua Kiinan politiikasta: ottaa hyvissä ajoin selvää toisen valtion heikkouksista. Yleensä näitä on loppujen lopuksi vain yksi: rahapula. Sen jälkeen Kiinan hallitus investoi ja saa ihmiset huomaamattomasti liikkeelle Kiinan etujen puolesta ja takaa kaikin keinoin oman menestyksensä. Näin lähes kaikki valtiot – ainakin vanhat valtiot – ovat myyneet valtavia omaisuuksia Kiinalle: maata, teollisuutta, pääomaa. Samalla nuo valtiot ovat velkaantuneet Kiinalle niin paljon, että jos Kiina vain jonakin päivänä päättäisi saada ne polvilleen, se onnistuisi siinä sen suuremmitta vaivoitta.
Jos olisin musiikinopettaja tänään, tuntisin turhautuneisuutta: miten jaksaa tehdä työtä, kun samaan aikaan musiikinopetussysteemiä ajetaan alas? Sehän pitää sisällään päättäjien taholta sen ajatuksen, että teitä ei tarvita. Ei siis ihme, että ihmiset ihastuvat Lang Langin otteisiin. Kun imagoon lisätään mittava markkinointi, jenkkihymy ja säkenöivä pianonsoitto, jota heijastetaan valkokankaille kuin Elton Johnia konsanaan mahtipontisin auringonnousuin höystettynä, menestys on taattu – vaikkakin useille ammattimuusikoille yllättävä.
Mutta tämänkin me tunnemme politiikasta. Niin iskevät populistiset liikkeetkin yhteiskunnan heikkouksiin ja muodostavat näistä heikkouksista viestintänsä keihäänkärjen, jolla sitten he kuin tykillä kurnivat hyttysiä. Eikä ole ihme, että musiikkielämä hengittää samaan tahtiin kuin poliittinen todellisuus: siinä missä valtaeliitti määrää voimassaolevat arvot, määräävät nämä taiteilijat, jotka ovat saaneet riittävästi ihailijoita puolelleen, kulttuurielämän suunnan. Useimmiten tämän vallan siunaamana.01
Musiikkia voi oppia vain sen vuoksi, että se olisi lähellä sydäntä ja toisi sisältöä elämään.
En tiedä, voiko toisaalta kritisoida Lang Langin musiikinopetukseen liittyvää toimintaa liian kapeasti – näin hän tuo Eurooppaan pehmeitäkin arvoja. Vaikkapa sen erittäin tärkeän pikkuasian, että musiikki ei ole maailmassa vain huippu-uraa varten. Musiikkia voi oppia vain sen vuoksi, että tämä olisi lähellä sydäntä ja toisi sisältöä elämään. Euroopassa juuri tämä on hukassa: mitään ei kannata tehdä, ellei siitä seuraa häkellyttävä ura. Mitään ei kannata tehdä, ellei se tuo rahaa – ja paljon. Vielä parisensataa vuotta sitten asiat olivat toisin: Beethovenin aikoihin musiikkia ei tehty uraa varten, eivätkä porvarilliset perheet lähettäneet tyttöjään balettikouluun Anna Pavlovan tai keisarillisen rakastajattaren uran toivossa. Balettikoulun motiiviksi riitti, että tyttö sai siitä koko elämäkseen upean ryhdin.
Toiminnalla, jolla puretaan nykyistä musiikinopetusta, avataan kuitenkin portit mille tahansa. Useimmiten se ei jää siihen, että jokin opetus loppuu, ja jäljelle jää tyhjiö ja hiljaiset luokat. Sen tyhjiön pyrkii joku tässä maailmassa täyttämään – ihan omalla etiikallaan ja omia etujaan kiivaasti suojellen. Ja useimmiten ei tästä hyvää seuraa.