”Schubertin musiikki – se on puhdasta rakkautta”, sanoi eräs kuuluisa säveltäjä minulle, kun hän oli edellisenä päivänä vaimonsa kanssa sattunut kuulemaan radiosta Schubertin kamarimusiikkia. Myös Käbi Laretei kertoi kerran, että kaikkien maailman ”runneltujen nerojen” joukossa oli kenties Schubert ainoa erilainen: ”Olen siitä vakuuttunut, että hän oli hyvin pehmeä ihminen.”
Jotakuinkin samaa uskotaan Shostakovitshista – puhumattakaan millaiseen suorastaan jumalan asemaan hänet on nostettu Venäjällä. Hänen päänsä ympärillä leijuu uhrin kiillotettu sädekehä: uhri, joka kohtalonsa kiusaksi kykeni yhdistämään kärsivän kansan hiljaisen vastarinnan. Vuosisatoja on uskottu Mozartin köyhyyteen ja siihen, miten Wienin oikullinen sivistyneistö kerta kaikkiaan väsähti hänen musiikkiinsa. Paremmin ei mene Mihail Glinkalla, joka kantaa ”Venäjän musiikin isän” painavaa viittaa, Gustav Mahlerilla eikä Chopinilla, jonka sydän sykkii Puolan hyväksi haudasta käsin aina näihin päiviin asti.
Tarvitsee vain lähemmin tutkia historiallisia faktoja, niin useimmat näistä käsityksistä romuttuvat. Toisen maailmansodan jälkeen Puolassa keskusteltiin tiiviisti siitä, pitäisikö Chopinin kirjeet kreivitär Potockalle julkaista. Nämä oli löydetty sodan myllerryksissä eräästä Liettuan kartanosta. Niistä käy ilmi, että Frédéric Chopin ei aikonut koskaan palata Puolaan. Ei poliittisista syistä, vaan sen takia, että hänen mielestään takapajuinen Puola oli aivan liian pieni hänen kaltaiselleen suurelle lahjakkuudelle.
Myös Mozartin köyhyydestä on vähän todennettua näyttöä: hän putsasi varsinkin viimeisinä vuosinaan koko Wienin musiikkimaailman pöydän, hänen palkkionsa olivat tähtitieteelliset. Arvostuksesta ei ole ollut puutetta – kaikkien hänen velkojensa arvoituksen voi selittää vain jokin toistaiseksi todistamaton pahe, esimerkiksi peliriippuvuus.
Parhaat taiteilijat ovat usein herkkiä työlleen – mutta eivät suinkaan aina lähimmäisiään kohtaan.
Mihail Glinka asuu valtaosan elämästä Venäjän ulkopuolella, Varsovassa ja Italiassa. Viimeisen Venäjän-matkan aikana hän sylkäisee palvelijoidensa edessä Venäjän maanpinnalle ja julistaa toivovansa, ettei enää koskaan joutuisi takaisin tähän mutalammikkoon. Gustav Mahler vainosi ja kiusasi muusikoitaan ja ajoi muutamat heistä itsemurhaan. Myös Claude Debussy vainosi kollegoitaan, varsinkin Ravelia, ja varasteli häneltä minkä ehti. Myöskään Ravel ei ole niin puhdas pulmunen, kuin millaisena hänet usein halutaan nähdä: jos hänen koko tuotantonsa ja elämäkertansa laittaa yhteen, alkaa niiden takaa häämöttää jonkinasteiset jäljet pedofiliasta.
Jo itse hirmuvaltias Theodor Adorno kirjoitti Franz Schubertin musiikkiin kätketystä ”sublimoidusta tappelunhalusta”. Schubertin ystävien jälkeensä jättämät paperit piirtävät säveltäjästä pienisieluisen, kostonhaluisen mutta ulkoapäin hallitun kuvan. Hänen psyykessään on jotakin koulukiusaajamaista: kasaantunut kauna ilmenee vain toisinaan, varsinkin sinfonioissa. Kysymys Shostakovitshista uppoaa Venäjän poliittisiin soihin. Kuten Richard Taruskin kirjoittaa, voidaan oikeutetusti kysyä, kuinka paljon hänen maineensa oikeastaan perustuu Stalinin vainoille ja kuinka paljon hänen musiikilleen? Aina 1950-luvulle asti voidaan jäljittää, kuinka paljon Shostakovitsh pyrkii itse asiassa Stalinin mielisäveltäjäksi. ”Mtsenskin maakunnan Lady Macbeth” on laadittu kuin suoraan bolshevikkien ohjeiden mukaisesti, Stalinin mieliksi kulakkeja häpäisten. Vasta Shostakovitshin ymmärrettyä, ettei hänestä koskaan tule Stalinin lempilasta, ilmestyy säveltäjän ironiseen, kolkkoon musiikkiin ensimmäinen häivähdys empatiaa.
Kaiken tämän ihannoimisen takana on vankka usko, että musiikki tekee ihmiset paremmaksi. Sen luojankin pitää olla parempi ihminen: puhdistunut, seestynyt henki, joka on noussut maisten olosuhteiden yläpuolelle. Pahimmassa tapauksessa tämä ihannointi valjastetaan myös politiikkaan, niin kuin natsit 1930-luvulla painoivat oppikirjoihinsa Johann Sebastian Bachin sukupuun osoittaakseen hänen puhtaan rotunsa. Tämä elää yhä Saksan poliittisella kartalla – voi hämmästyä, kuinka paljon oikeistopopulististen liikkeiden ääniharavia kuuluu Bach-yhdistysten johtokuntiin. Se ei ole lainkaan Wagner, vaan Bach, joka on nostettu Graalin maljan asemaan.
Kuitenkin, musiikki ei tee ihmistä paremmaksi. Parhaat taiteilijat ovat usein herkkiä työlleen, taiteelleen – mutta eivät suinkaan aina lähimmäisiään kohtaan.