Ulkoa katsoen mitään erityistä ei ole näkyvissä. Vain yksi talo monen muun jatkumona Berliinin Französische strassella, harmaa, vanha ja aika tylsä. Pitkään se toimi lähinnä Berliinin valtionoopperan kulissien varastotilana, unohdettuna ja ränsistyneenä. Mutta nyt kaikki on toisin, jos vaivautuu avaamaan oven.
Sisältä löytyy Berliinin uusin, maaliskuussa avattu konserttisali. Kaikki vanha on heitetty roskiin, rakenteet myllätty uusiksi, ellipsin muotoinen sali asettelee muusikot ympyrän keskipisteeseen ja yleisö kiertää kaaressa joka puolella.
Talon suunnittelijat ovat tuttuja nimiä: amerikkalainen arkkitehti Frank Gehry on luonut Mittessä sijaitsevan talon sisälle täysin uudistetun kokonaisuuden ja akustikkona on häärinyt japanilainen Yasuhisa Toyota. Eli samat herrat, jotka tekivät Los Angelesin futuristisen konserttisalin, sama Gehry, joka muutti Bilbaon olemuksen Guggenheim-museollaan ja sama Toyota, joka on vastannut lukuisten konserttisalien akustiikasta, Helsingin Musiikkitalo mukaan lukien.
Nyt Gehry ei ole luonut mitään ulkoisesti hätkähdyttävää. Pikemminkin kyseessä on klassisen kaunis sali, joka huokuu kunnioitusta itse musiikkia ja muusikoita kohtaan.
Visiona on ”ajattelevan korvan” tila. Rakennuksen juhlavissa markkinointilauseissa ylpeästi julistetaan, että sali yhdistää tunteet, ajatukset ja havainnot, ja lähestyy ääntä ainoana tarkoituksenaan luoda merkityksiä. Pelkän kuulemisen sijaan uppoudutaan monimutkaiseen aistillisen havainnon ja älyllisen pohdiskelun prosessiin.
Tällaisia julistuksia on tietysti helppo pilkata, mutta tavoitteena taitaa olla muistuttaa, että musiikki ei ole vain viihdettä. Se on myös älyä, tunnetta, politiikkaa ja muutosta.
Sali on nimeltään Pierre Boulez Saal ja kaiken moottorina on Daniel Barenboim, joka vanhoilla päivillään rakentaa itselleen ja edesmenneelle ystävälleen Boulezille kestävää perintöä. Barenboim on myös perustanut salille oman residenssi-yhtyeen, nimeltään tietysti Boulez Ensemble.
Samassa rakennuksessa toimii myös Barenboim-Said Academy, niin ikään kunnianosoituksena Barenboimin edesmenneelle ystävälle, amerikkalais-palestiinalaiselle Edward Saidille, joka oli kirkkaimpia ns. postkolonialistisen kirjallisuudentutkimuksen edustajia, mutta myös pätevä amatöörimuusikko ja musiikkiesseisti. Akatemian ajatus on tuoda älyllinen aspekti musiikkiin erilaisten mestarikurssien, seminaarien ja tutkimusprojektien muodossa – ja houkutella nuoria, lahjakkaita muusikoita kaikkialta maailmasta, mutta erityisesti Lähi-idän alueelta.
Barenboim on idealisti, joka tosissaan yrittää rakentaa siltoja eri uskontojen ja poliittisten suuntien välille, keinoinaan musiikki, taide ylipäätään ja erilaiset yhteistyöprojektit. Tunnetuin esimerkki on Barenboimin ja Saidin perustama West-Eastern Divan Orchestra, jossa israelilaiset ja palestiinalaiset muusikot soittavat yhdessä ja jonka uusi koti Pierre Boulez Saal tästä eteenpäin on.
Naiivia, kenties? Voi olla. Mutta hyvä niin, tämä sekopäinen ja kaoottinen aika tarvitsee idealisteja. Sanoisin jopa, että paras mahdollinen arvonimi trumpismin ja oikeistopopulismin aikana on ”naiivi idealisti”.
Avajaisviikko on tietysti loppuunmyyty, mutta saan kuin saankin lipun Lisa Batiashvilin ja Boulez Ensemblen konserttiin. Ja katso: tila on täydellinen kamarimusiikin esittämiseen. Yleisö kiertää renkaana koko salia ja muusikot ovat keskellä, melkein kosketusetäisyydellä – ja akustiikka on lumoavan lämmin. Tämän intiimimmäksi ei konsertti voi tulla.
Salissa on vain vajaa 700 paikkaa, ja se on myös muutettavissa periaatteessa millaisiin olomuotoihin tahansa. Ei ole siis vaikea arvata, että Pierre Boulez Saal tulee olemaan erilaisten kokeilevien produktioiden ykköspaikka, siitäkin huolimatta, että avajaiskauden ohjelmistopolitiikka Schubert-resitaaleineen ja lied-iltoineen on yllättävän perinteinen.
Taas yksi syy lisää käydä Berliinissä, kaupungissa, jonne on Helsingistä vain aavistuksen verran pitempi matka kuin Rovaniemelle.
KAI AMBERLA