1.
Ja tapahtui niinä päivinä, että Britannian kansa päätti erota Euroopan Unionista. Nyt enää pitäisi tietää, että mikä se ”kansa” oikein on. Paavo Haavikko jo aikanaan kysyi, että kun kansa saa vallan, niin kuka sen saa?
2.
Kesäranskalaisena olen seurannut Brexit-keskustelua lähinnä paikallisista sanomalehdistä. Uskokaa tai älkää, Ranskassa on edelleen kolme valtalehteä, joiden toimittajat tekevät oikeasti töitä, kertovat lähteensä, tarkistavat faktat eivätkä tyrkytä omia mielipiteitään tosiasioina.
Yleinen analyysi niin vasemmiston kuin oikeistonkin mielestä on se, että ”kansa” äänesti EU:ta vastaan ymmärtämättä, että itse asiassa sen olisi pitänyt äänestää konservatiivipuoluetta vastaan, koska vallassa oleva puolue on tehnyt päätökset, joista EU:ta syytetään. Myös kampanjan aikana esitetyt valheet olivat omaa luokkaansa, eräässä mielessä nyt tehtiin populismin maailmanennätys.
Vain äärioikeisto on täällä hurrannut Brexit-tuloksen johdosta, suurin piirtein samaan sävyyn kuin Perussuomalaiset ja yhtä vähällä analyysitaidolla varustettuna. ”EU-elitistit” saivat nenilleen, ”rehellinen kansa” näytti EU:lle kaapin paikan. Populisteilta ei tietenkään analyysiä odotetakaan, pelkkä vihollisen osoittaminen riittää.
3.
On aika helppo on arvata, että kansanäänestys EU-jäsenyydestä tulee olemaan persujen eduskuntavaalikampanjan johtotähti keväällä 2019. Mikä siunaus puolueelle, jonka kannatus on romahtanut. Ja mikä mahdollisuus puoluejohdolle, varsinkin kun Timo Soini reippaaseen tyylinsä katsoi asiakseen möläyttää, että vaalikampanjassa saa valehdella niin paljon kuin haluaa ja median velvollisuus on paljastaa valheet. Vastuu onkin siis medialla, ei poliitikolla. Eräänlainen populismin Suomen ennätys tämäkin.
Kiinnostavaa on tosin se, että kaikki äänekkäimmät Brexit-valehtelijat Boris Johnsonia lukuun ottamatta pelattiin saman tien ulos brittipolitiikasta. Siihen ei mennyt kuin viikko. Voi olla, että se hiukan hillitsee populisteja muissa maissa.
4.
Brexit näyttää yhä vahvistavan rikkaiden länsimaiden sisäistä jakaantumista. Nuoret, koulutetut, kaupunkilaiset, paljon matkustavat, kulttuuripalveluja kuluttavat, avoimet ihmiset haluavat kuulua unioniin. He hyötyvät globalisaatiosta, he ovat kotonaan rajattomassa maailmassa, heidän maailmansa on kansainvälinen ja rajoista ollaan kiinnostuneita lähinnä vain jalkapallo-otteluiden aikana. Ketkä ovat EU:ta vastaan? Ainakin Britannian tapauksessa he, jotka jäävät globalisaation jalkoihin: eläkeläiset, työttömät, huonosti koulutetut. Monimutkaisessa maailmassa EU näyttäytyy helpoimpana syypäänä ahdinkoon.
Ensiksi mainitut asuvat yleensä suurehkoissa kaupungeissa, jälkimmäiset pikkukaupungeissa tai maaseudulla. Mutta enemmän kuin asuinpaikasta kyse on asenteesta ja maailmankatsomuksesta.
Viesti pitää tietysti ottaa vakavasti. Ei ole leikin asia, jos puolet väestöstä voi niin huonosti, että maailman meno pelottaa ja nostalginen paluu menneisyyteen houkuttaa. Surullisinta tässä on se, että populistit käyttävät kyynisesti tätä joukkoa hyväkseen, ja sitten kun pitäisi kantaa vastuuta, lähdetään pakoon. Ehkä siinä on Brexitin suurin opetus.
5.
Brexit-keskustelu muistuttaa etäisesti aina välillä roihahtavaa väittelyä kulttuurin tukemisen tarpeellisuudesta. Teatterit, museot, konsertit, festivaalit, galleriat ovat täynnä nimenomaan näitä ”elitistejä”.
EU:n vastustajat vastustavat yleensä myös kulttuuritukia, koska kulttuurin tuesta hyötyy eniten kaupunkien koulutettu, hyvinvoiva keskiluokka. Kulttuurin tukeminen on tukea avoimuudelle, uteliaisuudelle, kansainvälisyydelle, vieraille kulttuureille, rajattomuudelle.
Miten kulttuurin Brexit voidaan estää?
Ainoa vastaus on edelleen: peruskoulun pitäisi vihdoin ottaa kulttuurinen haaste vastaan. Koulu on ainoa paikka, jossa kaikkien on pakko viettää vähintään yhdeksän vuotta, ja se on ainoa paikka, jossa taustasta riippumatta kaikki oppilaat voidaan altistaa musiikille, kuvataiteelle, teatterille, mille tahansa taidemaailmaan liittyvälle.
Mutta edelleen Suomessa voi ala- ja yläasteen suorittaa erinomaisilla arvosanoilla käymättä kertaakaan taidenäyttelyssä, kuulematta ainuttakaan elävää konserttia, tietämättä mitään taidehistorian lukemattomista suurmies- ja naistarinoista tai ymmärtämättä mitään taiteen asemasta ihmisen ajattelun historiassa.
Tässä olisi loistava paikka opetusministerille jäädä historiaan aidon muutoksen tekijänä. Kyse ei ole edes rahasta. Kyse on tahdosta, sivistyksestä ja ideologiasta.
KAI AMBERLA