Hyvä uutinen on se, että taiteilijat joka tapauksessa käyttävät uusia tekniikoita jotenkin kummallisesti, yllättäen sekä itsensä, yleisönsä että teknologian luojatkin.
En ole varmaan ainoa, joka luuli Michael Jacksonin kuolleen jo monta vuotta siten. Väärässä olin. Hyvin näyttää popin kuninkaalla menevän.
Pulse-yhtiön karismaattinen johtaja John Textor virnuilee lavalla ja näyttää videon, jossa Michael Jackson esiintyy vuoden 2014 Billboard Music Awards –gaalassa. Ei siinä muuten mitään ihmeellistä olisi (videot ja elokuvathan ovat täynnä digitaalisia ihmeitä), mutta tämä onkin elävän yleisön edessä vedetty keikka, lavalla liikkuu kolmiulotteinen hahmo ja ohjelmassa vieläpä sävellys, jota Michael ei eläessään koskaan esittänyt. Billboard Music Awardsin kutsuvierasyleisö on haltioissaan ja moni itkee vuolaasti.
Me sen sijaan olemme toissijainen yleisö ja vuoden vanhan videon varassa, mutta moni haukoo täälläkin henkeään (tai siis ainakin me keski-ikäiset; teineille tämä on varmaan jo täysin last season –juttu). Ollaan Shanghaissa, mahdollisesti maailman moderneimmassa kaupungissa, ja Textor on paitsi hämmentämässä esittävän taiteen konferenssin yleisöä myös varmaankin myymässä yhtiönsä tuotteita kiinalaisille elokuva- ja show biz –ammattilaisille.
Tähän on tultu. Digitaalitekniikka on jo nyt niin edistynyttä, että virtuaalisen ihmisen luominen onnistuu – ei sentään ongelmitta mutta satojen tuntien työn tuloksena. Michael on kolmiulotteinen hologrammi, jonka kasvot ovat ilmeitä ja eleitä myöten hämmästyttävän aidot, tanssitaidoista puhumattakaan. Illuusio on täydellinen.
Textor kiihdyttää vauhtia ja kertoo, kuinka hän tiimeineen loi virtuaalisen pään Brad Pittille elokuvaan Benjamin Buttonin uskomaton elämä. Pitt-parka istui johdot päässä kolme päivän ajan ja tietokoneelle taltioitiin kaikki mahdollinen hänen kasvolihaksistaan, ihon kuulaudesta, silmien liikkeistä… Lopputuloksena itse elokuvassa näyttelee tietokoneella luotu virtuaalinen Pitt-pää, mutta katsoja luulee asialla olevan ”oikea” Brad Pitt.
Taidamme olla saman ongelman äärellä mitä maalaustaiteessa on pohdittu jo vuosisatoja: mikä on aitoa, mikä kopiota, mitä tarkoittaa ”aito elämys”? Tai pikemminkin: mitä väliä aitoudella on, jos yleisin kokemus on kuitenkin aito?
Entä mitä aitoudesta huolestuneille taiteenrakastajille pitäisi sanoa? Textor hymyilee leveästi ja täräyttää: piano oli aikanaan musiikkiteknologian huikein saavutus, jota myös pelättiin ja vastustettiin. Nyt se on normi ja piano hyväksytty ”aitojen” instrumenttien kaanoniin..
Ai niin, arvasitte aivan oikein. Seuraava Pulse-yhtiön projekti on palauttaa Elvis esiintymislavoille.
Eikä tämä tähän lopu.
Seuraava looginen vaihe on se, että ensin rikkaat ja sitten keskiluokkaiset ihmiset alkavat tallentaa läheisiänsä digitaalisesti. Ja kas: koko suvun rakastama isoäiti elää ikuisesti hologrammina milloin aamiaispöydässä, milloin sohvalla sukkaa kutoen.
Hiukan puistattavaa, kieltämättä. Mutta luuletteko, että ihmiskunta jättää jotain tekemättä, jos teknologia on olemassa? Tuskin kukaan uskoi 10 vuotta sitten, että syntyy jotain ihme sosiaalisia medioita, joiden kautta ihmiset jakavat koko elämänsä (tuskastuttavan triviaaleja yksityiskohtia myöten) sadoille ”ystävilleen” sen kummemmin seurauksia miettimättä – ja että kuolleillekin on digitaalisia muistolehtojaan jo pilvin pimein.
Entä onko esiintyvien taiteiden loistava tulevaisuus kolmiulotteisessa hologrammi-teknologiassa? En tiedä. Mutta tämä on vasta alkua, koska kaikki kehittyy hirmuista vauhtia.
Jos Shanghai on maailman modernein kaupunki, Pariisi saattaa olla se antiikkisin. Mutta täälläkin tulee vastaan yllätys. Saan tilaisuuden käydä Google Cultural Institute –nimisessä keskuksessa, vanhassa pariisilaisessa porvarispalatsissa, joka on remontoitu ja modernisoitu digitaalisen jätin loputtomilla rahoilla. Täällä paitsi tutkitaan taiteen ja tieteen yhteyttä myös tarjotaan digiteknologiasta kiinnostuneille taiteilijoille residenssejä, ainoana ideanaan houkutella insinöörit ja taiteilijat luomaan yhdessä jotakin uutta ja ennennäkemätöntä.
Hyvä uutinen on se, että taiteilijat joka tapauksessa käyttävät uusia tekniikoita jotenkin kummallisesti, yllättäen sekä itsensä, yleisönsä että teknologian luojatkin.
Ja nyt vasta ymmärrän: Google ja vastaavat teknologiajätit ovat nykyajan Medicejä. Niiden varassa on taiteen tulevaisuus – tai ainakin niillä on huomattava vaikutusvalta sen suhteen, miten taide ja teknologia lomittuvat toisiinsa.
KAI AMBERLA