Pitääkö taidelaitoksen olla poliittinen, onko sillä oltava jokin sanoma tai julistus, onko sen otettava kantaa ja valittava puolensa?
Elämme erikoisia aikoja, ja siitä kaiketi johtuen yllä mainittu kysymys kaikuu nykyään kaikissa taidetapahtumissa, konferensseissa ja illanistujaisissa.
Tasa-arvo: miksi valkoihoiset miehet edelleen hallitsevat taidetta? Ilmasto: millä oikeudella me tuhoamme maapalloa lennättämällä taiteilijoita ja yleisöjä mantereiden yli? Köyhyys: millä oikeudella me käytämme satoja miljoonia euroja taiteeseen, kun jopa vauraassa Euroopassa elää tuhansia ihmisiä köyhyydessä? Ja niin edelleen.
Keskustelujen sisältö on tietysti aika paljon kiinni siitä, missä päin maailmaa satutaan olemaan. Hongkongissa järjestettiin loka-marraskuussa World Cultures -festivaali, jossa teemana oli Pohjoismaat ja ohjelmassa kirjava kattaus niin tanssia, oopperaa kuin kansanmusiikkiakin.
Alun perin tarkoitus oli luoda tavanomainen festivaali, jossa kaikilla on mukavaa ja jossa parhaassa tapauksessa koetaan yllättäviä elämyksiä. Nyt jokaisessa keskustelussa ja tapaamisessa ryöpsähti esiin politiikka. Ei tosin varsinaisesti mikään yllätys kaupungissa, jossa jokapäiväiset mielenosoitukset ovat yhä vakivaltaisempia ja lähes kaiken kontrollin tuolla puolen. Tämä näkyi konkreettisesti jopa siinä, että festivaalilla piti esittää kolme kertaa Sebastian Fagerlundin Syyssonaatti-ooppera, mutta viimeinen esitys peruttiin, koska saman päivän mielenosoitusten vuoksi ei turvallisuutta konserttitalon ympäristössä voitu taata. Ja totta tosiaan, ilmassa lenteli polttopulloja, poliisit heiluivat vesitykkiensä kanssa ja kaikki yli 30-vuotiaat (tämän kirjoittaja mukaan lukien) lähtivät vikkelästi kohti rauhallisempia naapurustoja.
Pietarissa sen sijaan keskusteltiin marraskuussa hillitysti demokratian ja festivaalien suhteesta, järjestäjänä Moskovan Golden Mask -festivaalin briljantit taustavoimat. Seminaari oli osa giganttista Pietarin kansainvälistä kulttuurifoorumia. Oman ironiansa tähän tuo tietysti se, että foorumi on Vladimir Putinin erityissuojeluksessa, vaikka mies ei ainakaan lännessä ole varsinaisesti demokratian ystävän maineessa.
Kiinnostavaksi kattauksen teki paitsi se, että Venäjällä puhutaan kiihkeästi demokratiasta, jota siellä ei juuri ole, myös se, että paikalla oli – pakollisten sanavalmiiden brittien, pohjoismaalaisten, saksalaisten ja muiden ”oikeasti” demokraattisten maiden festivaalijohtajien lisäksi – myös taidelaitosjohtajia niin Kiinasta, Iranista kuin Brasiliastakin. Hyvin selväksi tuli taas kerran, että pohjoismaisessa paratiisissa asuvat eivät kunnolla ymmärrä, että totta vieköön elämme paratiisissa.
Brasilian tapaisessa maassa mikä tahansa on nykyään poliittista, jo pelkästään siksi, että uusi oikeistopresidentti ensi töikseen lakkautti koko kulttuuriministeriön ja pitää taidetta vaarallisena vihollisenaan. Siksi jokainen esitys tai näyttely on kannanotto ja osa poliittista taistelua. Iranissa tai Kiinassa sen sijaan on loputon kudelma erilaisia sääntöjä, joita vain on pakko noudattaa, jos aikoo pysyä vankilan ulkopuolella.
Mutta pitääkö vaikkapa festivaalin tai teatteritalon olla poliittinen vai ei? Kylla ja ei on aina kätevin vastaus.
Kyllä, koska jokainen esitys, jokainen tuotanto on julkilausuma jonkin arvon, ajatuksen tai ideologian puolesta – tai ainakin yleisö sen niin tulkitsee. Jokainen taidelaitos myös pyrkii muuttamaan yhteiskuntaa, tavalla tai toisella.
Ja ei, ei kukaan jaksa seurata suoraan poliittiseen vaikuttamiseen pyrkivää teatteri- tai muuta esitystä, koska yksiulotteinen julistaminen nyt vain on tylsää ja mielenkiinnotonta.
Ja kyllä, jo sellainen päätös, että pääsylipun hinta ei kata tuotannon kustannuksia, on poliittinen. Päätös tarvitsee taustalleen poliittisen linjauksen siitä, että jotain ”tärkeää” on tekeillä ja siksi veronmaksajien on se kustannettava.
Ja kyllä, jos lavalla on vain miehiä tai vain naisia tai vain valkoihoisia tai vain tummaihoisia, on kyseessä heti kannanotto tai ainakin se voidaan sellaiseksi tulkita.
Ja sitten on vielä kummallisia paradokseja, joita erityisesti rikkaassa lännessä tuotetaan ikään kuin normaalina toimintana. Ääriesimerkki taitaa olla Salzburgin musiikkijuhlat, joka palkkaa mielellään vaikkapa Romeo Castelluccin kaltaisen tinkimättömän neron ohjamaan oopperoita, mutta samalla myy esitykseen lippuja 450 euron hintaan. Eli tuottaa radikaalia ja poliittisesti latautunutta sisältöä yhteiskunnan ylimmälle kerrokselle.
Sitä voikin sitten miettiä, että onko Salzburgin festivaali poliittinen vai ei.
Kai Amberla