Ensimmäinen matka Kiinaan ja Koreaan pandemian jälkeen, asialistalla lokakuussa pidetyt esittävän taiteen kansainväliset konferenssit. Sekalaisia huomioita:
1. Etelä-Korea on kummajainen tässä osassa mannerta: ainakin melkein aito demokratia, jossa parlamentaarikot ajautuvat toisinaan nyrkkitappeluihin, jossa korruptoitunut presidentti voidaan oikeuden päätöksellä passittaa vankilaan ja jossa kansa voi vaaleissa vaihtaa johtonsa, jos niin haluaa.
Maa on myös häkellyttävän täynnä länsimaalaistyyppisiä sinfoniaorkestereita, festivaaleja ja muita instituutioita, joilla on kykyä ja osaamista tehdä suurin piirtein mitä tahansa.
Maa myös käyttää valtavat määrät rahaa kulttuurinsa tuottamiseen ja erityisesti markkinointiin. Ei siksi ole sattumaa, että K-pop villitsee ihmisiä kaikkialla ja että korealaiset elokuvat keräävät niin kriitikoiden ihailua kuin huomattavia katsojamääriä. Tämä kaikki on tietoisen politiikan tulosta, josta ehkä voisi ottaa oppia. Asioita tapahtuu, jos niin halutaan ja jos niihin investoidaan. Kuuleeko hallitus?
Ja Etelä-Korean suhteen toteutuu sekin, että ainakaan heidän kanssaan yhteistyötä tekemällä ei tarvitse miettiä poliittisia ongelmia.
2. Poliittisia ongelmia sen sijaan syntyy helposti toisaalla.
Hongkong ei varsinaisesti ole ”Kiinaa”, koska se on edelleen itsehallintoalue ja sinne voi Suomen passilla mennä ilman viisumia ja ilman erityistä syytä. Hongkongissa ei ole Manner-Kiinan kaltaista ennakkosensuuria, mutta täällä kuulen heti taideammattilaisten suusta: kaikki on Hongkongissa mahdollista, mutta yksikään taiteilija ei ole niin tyhmä, että ottaisi esille poliittisesti vaikeita teemoja. Itsesensuuri siis vallitsee ja kasvaa Pekingin paineen lisääntyessä, mutta suomalaisethan kyllä hyvin tietävät, mitä sellainen on: Kekkosen YYA-Suomessa itsesensuuri kukoisti lähes omana taiteenlajinaan.
Hongkongin kulttuurielämä on, jos mahdollista, vielä Etelä-Korean Souliakin vilkkaampaa. Lisäksi yksi maailman kunnianhimoisimmista projekteista, Norman Fosterin suunnittelema West Kowloon Cultural District, etenee hitaasti mutta varmasti. Giganttisen hankkeen useine museoineen, konserttisaleineen ja ulkoilma-areenoineen piti olla valmis jo vuonna 2020, mutta nyt keskuksen esittävästä taiteesta vastaava johtaja kertoo hymyn ja huokaisun kera, että ehkä vuonna 2030 voisi olla valmista.
Valmiina sentään ovat nykytaiteeseen keskittyvä M+ ja historialliseen taiteeseen keskittyvä Hong Kong Palace Museum. Lisäksi arkkitehtonisesti erityisen kiinnostava on uutuuttaan hohkaava Xiqu Centre, joka on tehty pelkästään kiinalaisen perinteisen oopperan esittämistä varten. Siinä onkin haastetta kerrakseen, saan kuulla: varsinkaan nuoret hongkongilaiset eivät kovin helposti innostu kiinalaisesta oopperasta.
Mitä opin? Hongkongin hallitus on ilmoittanut, että West Kowloonin julkinen tukeminen lakkaa maaliskuussa 2025. Sen jälkeen keskuksen pitää tienata itse rahansa. Tässä ei varsinaisesti ole mitään radikaalia, sillä iso osa Aasian kulttuurilaitoksista toimii omarahoitteisesti. (Toivottavasti Petteri Orpon hallitus ei kuule tästä.)
3. Kävelen Shanghain lämpimässä illassa katuja ristiin rastiin ja ihmettelen, miksi tuntuu niin erikoiselta. Sitten ymmärrän: lähes täydellinen hiljaisuus! Kadut ovat täynnä autoja ja varsinkin erilaisia mopoja ja moottoripyöriä, mutta ne kaikki käyvät sähköllä, ja vain pientä suhinaa kuuluu renkaista.
Miten ihmeessä olemme vuosikymmeniä sallineet polttomoottoreiden pilata kaupunkien äänimaiseman? Ja miten ihmeessä edelleen ainakin Suomessa tietty joukko autoilijoita vastustaa vimmaisesti sähkön vallankumousta? Ainakin tässä asiassa Kiinasta voisi ottaa oppia.
Shanghaissa ei ole merkkiäkään demokratiasta, mutta ehkä juuri siitä syystä tietyt uudistukset etenevät hämmentävää vauhtia. Vaaleja ei ole, sananvapaus on hyvin rajoitettua ja lähes kaikki kulttuurituotteet täytyy hyväksyttää ennen julkistamista. Ja silti: uusia konserttitaloja nousee edelleen joka puolelle, kulttuurielämä on yhtä vilkasta kuin lännen keskuksissa, ja luova energia on valtava.
Täällä käyvät kaikki maailman huiput ja nostavat mukavia palkkioita. Täällä tilataan valtavasti niin uutta musiikkia kuin muitakin teoksia. Voiko tästä tehdä sen hiukan pelottavan johtopäätöksen, että kulttuuri kyllä elää ja kehittyy myös autoritaarisissa maissa? Ehkä näin on. En kuitenkaan suostu luopumaan ajatuksesta, että aito ja merkittävä taide syntyy vain täydestä vapaudesta, jatkuvasta väittelystä, pelkäämättömistä avauksista ja riskienotosta myös poliittisten ideologioiden suhteen.
Siitä huolimatta taideammattilainen, joka ei kiinnostu Kiinan tekemisistä ja seuraa sitä edes jollain tasolla, saattaa hyvin nopeasti olla eksyksissä maailman taidemarkkinoilla.
Kai Amberla