N eljä pimeää huonetta, jokaisessa valtavat valkokankaat vastakkaisilla seinillä ja videoissa vain yksi näyttelijä: Cate Blanchett. Australialainen filmitähti on saksalaisen taiteilijan, Julian Rosefeldtin Manifesto-videoinstallaation keskipiste esittäen 13 eri hahmoa 13 eri tarinassa. Ja koska kyseessä on poikkeuksellisen taitava luonnenäyttelijä, hahmoja ei aluksi edes tunnista saman ihmisen tulkitsemiksi.
Tekstit on muokattu lukuisista taiteellisista manifesteista viimeisen sadan vuoden ajalta, ja niissä yhdistellään niin futuristien, dadaistien, muiden kuvataiteilijoiden, elokuvantekijöiden ja filosofien kulloisiakin ajatuksia siitä, mitä taide on, mitä sen pitäisi olla tai mitä se ei voi olla. Runollisia, mahtailevia, kuvailevia ja pateettisia tekstejä yhdistää intohimoinen utopia, ikuisen kauneuden etsintä ja vankka usko sanojen voimaan.
Aikana, jolloin mediatodellisuus on täynnä huutoa ja twiittejä, vanhojen manifestien kirkkaus ja kauneus tuntuu ihmeellisen raikkaalta, siitäkin huolimatta, että tekstien sisällöt ovat toisinaan naiiveja ja yksiulotteisia.
Runoutta siis, kauneimmillaan.
B lanchett on opettaja, koditon kulkuri, uutistenlukija, tehdastyöläinen, koreografi tai rikas seurapiirirouva, ja kaikissa videoissa kaikuu näyttelijän lumoava ääni. Eivätkä videot ole pelkkää puhetta, visuaalista loistoa ja äänimaisemia: yhtäkkiä, varoittamatta, eri videoiden hahmot laulavat unisonossa ja synkronissa palaten hetken kuluttua jälleen omiin tarinoihinsa. Ehkä liikuttavin on installaatio, jossa opettaja kertoo ala-asteikäisille lapsille elokuvaohjaaja Jim Jarmuschin manifestin sanoin: ”Mikään ei ole omaperäistä. Varastakaa mistä tahansa, jos se synnyttää inspiraatiota tai innostaa mielikuvitusta.”
Rosefeldtin Manifesto on ainakin tämän kolumnin kirjoittajalle vahvin taide-elämys aikoihin. Teos on usean australialaisen ja saksalaisen museon yhteistilaus. Itse näen teoksen Sydneyssä Art Gallery of New South Walesin upeassa palatsissa, jossa kiinnostavaa kyllä useimmat näyttelyt, Manifesto mukaan lukien, ovat ilmaisia. Tällä yksityiskohdalla on merkitystä – teoksen ääreen tekee mieli tulla useana päivänä ja maksuttomuus innostaa siihen.
Yleensä mediataiteen ääressä väsähtää nopeasti, ja harvoin jaksan katsoa tarinoita loppuun asti. Nyt on päinvastoin. Tilasta ei tee mieli poistua ollenkaan, ja yhtäkään sanaa ei halua jättää kuulematta.
Manifesto kiertää jo eri puolilla maailmaa. Kuuleeko Kiasma?
M useon ulkopuolella ja vain kivenheiton päässä twiittejä ja selfieitä pursuava nykymaailma hyökkää päälle. Sydneyn oopperatalo kerää joka päivä valtavat massat ihmisiä ihailemaan rakennusta, ja useimmilla näyttää olevan tarve ikuistaa oma naama talon edustalla. Luultavasti moni on matkustanut kaupunkiin vain nähdäkseen tämän ikonisen rakennuksen, ja luultavasti suurin osa ei koskaan ole käynyt oopperassa eikä aiokaan käydä.
Mutta silti talo on suuri musiikin monumentti, ylistyslaulu ja itsessään eräänlainen runollinen manifesti, joka on edelleen vaikuttava ja dramaattinen ilmestys.
Hampurissa vastikään avattu Elbphilharmonie on Sydneyn maamerkkiin vertautuva huikea arkkitehtoninen manifesti, ja olen melko varma, että konserttisali houkuttelee kaupunkiin ihmisiä kaikkialta maailmasta, vaikka musiikki sinänsä ei välttämättä kiinnostaisikaan. Hampurissa hinta tosin oli hirmuinen, mutta mitä väliä – nämähän ovat investointeja sadoiksi vuosiksi eteenpäin. Sveitsiläisen Herzog & de Meuron -arkkitehtitoimiston visio on niin vahva, että se saa haukkomaan henkeä, ja talo jo itsessään kertoo vahvaa tarinaa – käsitteli se sitten musiikkia, taidetta tai mitä tahansa arkipäivää isompaa.
I konisten rakennusten arvoa ei Helsingissä ole koskaan ymmärretty. Surullisin esimerkki on masentava, laimea, tasapäistävä ja ilmiasultaan täydellisen epämusikaalinen Musiikkitalo. Sisältä talo tosin on kaunis ja harmoninen ja edelleen lähes loppuunmyyty ilta illan jälkeen, mutta se ei juuri satunnaista ohikulkijaa lohduta.
Alueella on kuitenkin vielä toivoa: talon naapuriin valmistuva kirjasto ehkä tuo ympäristöön sen kipeästi kaipaamaa tyylitajua ja edes aavistuksen verran poikkeuksellista, veistoksellista arkkitehtuuria. Se taas ehkä johdattaa ajatukset johonkin ostoskeskusta ylevämpään ja – aivan oikein – toimii manifestin lailla taiteen ylistyslauluna.
KAI AMBERLA