Jos ajattelee vastaan, saa yleensä ison joukon vihamiehiä ja muutaman innostuneen ihailijan. Vasta-ajattelu välttää ”kaikkien” hyväksymiä totuuksia ja ui vastavirtaan silloinkin, kun virta on vahvimmillaan.
Nykyaikana vasta-ajattelija murskataan minuuteissa sosiaalisessa mediassa. Kukaan ei pidä vasta-ajattelijoista, koska heidät koetaan pettureina ja kyynikkoina. Toisaalta vasta-ajattelija – ainakin jos muistaa olla lempeän ja nöyrän ironinen – saattaa johdattaa ajattelun kohti uutta, vaikka hän ei välttämättä ole lainkaan tosissaan. Vai onko?
Kaivoin hyllystäni vuonna 1986 ilmestyneen Jan Blomstedtin esseekokoelman Vasta-ajattelijoita. Ja kuinka ollakaan, tuo nuoren minäni kiihkeästi alleviivaama kirjoituskokoelma saa edelleen ajattelun lentoon.
Yritän siis hiukan vasta-ajatella, vaikka hyvin tiedän, että turpiin tulee ja kovaa.
Entä jos pandemian jälkeinen esittävän taiteen maailma menisi uuteen asentoon?
Oma some-kuplani on hellyttävän yksimielinen lähes kaikesta, varsinkin silloin kun kysymys on alan omista eduista. Tukia pitää saada lisää. Koronarajoituksista on päästävä. Meidän työmme on hyvin tärkeää. Kansallinen kulttuuri on kansakunnan selkäranka. Klassinen musiikki on hyvää itseisarvoisesti ja sitä on ylläpidettävä verovaroin.
Mitä jos pysähtyisimme tähän ja miettisimme hetken: entä jos olemme väärässä?
Entä jos ”me” (sanalla me tarkoitan lähinnä meitä, jotka haluamme kuunnella ns. klassista musiikkia ja olemme valmiita maksamaan siitä) myöntäisimme, että suurin osa ihmisistä ei ole pandemian aikana ollut vähääkään huolissaan klassisen musiikin pyhättöjen sulkemisesta. Se on enemmistölle täysin yhdentekevä asia. Jos näin on – ja pelkään pahoin, että juuri näin on – vasta-ajattelu voisi johtaa uusiin suuntiin. Sanomme, että pandemia on todistanut kuinka tarpeellisia ”me” olemme ja kuinka meidän pitää vain palata vanhaan niin kaikki on taas hyvin. Mutta mitä jos sitä vanhaa ei enää ole olemassa?
Tästä seuraa johdonmukaisesti kysymys, että miten aiomme jatkossa perustella, että 200 vuotta sitten kuolleen saksalaisen säveltäjän teoksia on esitettävä sadan muusikon voimin ja – tässä kohtaa kuuluu ahdistunut nielaisu – sinun verorahoillasi, parahin kansalainen?
Johtopäätöksiä voi tehdä ainakin kaksi. Hyväksytään se, että tämä on pienehkön piirin harrastus, mutta silti merkittävää ja tuo kuollut saksalainen mies ansaitsee edelleen tulla kuulluksi. Voimme julistaa ylpeästi, että suurin osa taide-elämää on pienen piirin harrastus. Kutsukaamme sitä vaikkapa laadun elitismiksi.
Tai sitten teemme jotakin toisin.
Entä jos uskoisimme Oscar Wildea, joka väitti, että yleisön sovinistiset odotukset eivät ole sen todellisia odotuksia. Se vain luulee niin. Todellisuudessa yleisö kunnioittaa ja rakastaa sitä tahoa, joka uskaltaa häiritä sen sovinnaisia odotuksia.
Vasta-ajattelija saattaisi (hiukan epävarmasti hymyillen) kannustaa wildemäiseen kohtuuttomuuteen, senkin uhalla, että pandemian tyhjentämät raha-arkut eivät täyty. Tehkää uutta, hypätkää rotkoon – juuri nyt on se hetki, jolloin kaiken voi laittaa uusiksi! Tällaisia tilaisuuksia tulee vain kerran sadassa vuodessa!
(Samalla vasta-ajattelija jo kehittelee argumenttejaan vastustaakseen hillitöntä avantgardea ja muistuttaakseen klassikoiden arvosta. Ja naureskelee itsekseen sekä tyytyväisenä että hämmentyneenä omasta tyytyväisyydestään.)
Entä jos orkesterit luopuisivat kausikorteista?
Mietitäänpä hetki. Monet orkesterit ympäri Euroopan myyvät kausikortteja vanhan perinteen mukaisesti. Useat toimivat jopa niin, että kausikorttien haltijoilla on etuosto-oikeus seuraavan kauden lippuihin. Tästä on muodostunut niin ikiaikainen tapa (huhun mukaan Berliinin ja Wienin kaltaisissa kaupungeissa kausikortit jopa periytyvät seuraavalle sukupolvelle), että sen absurdius on unohtunut. Orkesterit, jotka ovat aina huolissaan yleisön uudistumisesta ja erityisesti ”nuorison” (tuo maaginen sana!) poissaolosta, samalla myyvät jonon ohi parhaat paikat ihmisille, jotka ovat siellä jo vuosikausia istuneet. Näin on syntynyt kierre, että pahimmillaan yli puolet yleisöstä on viikko toisensa jälkeen niitä samoja ihmisiä.
On päivänselvää, että järjissään oleva yritys tai instituutio ei halua luopua kanta-asiakkaistaan, varsinkaan pandemian jälkeisessä rahapulassaan. Mutta vasta-ajatteleva utopisti toivoo aavistuksen ironisesti, että edes yksi iso sinfoniaorkesteri uskaltaisi post-covid-todellisuudessa heittää koko systeemin roskiin ja avata lipunmyynnin aidosti.
Ja jotta ei syntyisi väärinkäsityksiä, vasta-ajattelijana olen tietysti lempeästi hymyillen täysin eri mieltä kaikesta mitä edellä on pohdiskeltu. Vai olenko?
KAI AMBERLA