Kun säveltäjällä on mahdollisuus työn puitteissa tutustua uuteen kapellimestariin, lukeutuu kohtaaminen elämän kiinnostaviin hetkiin. Tästä voi alkaa onnekkaiden tähtien alla vuosien hedelmällinen yhteistyö, jopa ystävyys – tai sitten yhteinen viikko on ensimmäinen ja jää viimeiseksi. On mielenkiintoista ja rakentavaa saada kapellimestarilta kommentteja esitettävästä teoksesta, mahdollisesti kysymyksiä joistakin yksityiskohdista, ja usein myös näkemys teoksen harjoittamisesta. Kaikesta voi keskustella, mutta mistään ei ole myöskään pakko vaihtaa ajatuksia.
Minulla on ollut etuoikeus elämäni aikana työskennellä monen huippuluokan kapellimestarin kanssa. Osasta heistä on tullut luotettuja musiikkini tulkkeja, ja muutama heistä on sellaisia, joiden kanssa ei liiemmin tarvitse mitään puhua, asiat rakentuvat ja lopputulos on se teos, jonka olen luonut. He ymmärtävät aivoituksiani.
Viime vuonna kirjoitin teoksen kapellimestarikilpailuun. Oli opettavaista huomata, minkälaisia kysymyksiä nuoret kapellimestarit ympäri maailmaa lähettävät säveltäjälle ennen kilpailua. En vastannut yhteenkään kysymykseen, koska ne olivat sellaisia, jotka ammattitaitoinen kapellimestari osaa lukea musiikista ja sen notaatiosta. Myös kilpailijoiden asettaminen eriarvoiseen tilanteeseen ei ole reilua. Kaikkien osallistujien olisi pitänyt kuulla vastaukset kaikkiin kysymyksiin. Ajattelin myös, että jos minua ei olisi, teos täytyisi kuitenkin osata harjoittaa ja tulkita. Moni onnistui erinomaisesti – ja kysymykset oli ratkaistu ilman säveltäjän neuvoa.
Kapellimestareilla on usein halu löytää partituurista ”virheitä”, epäloogisuuksia, nuotteja, joita on hankala soittaa, tai sitten jotain muuta kysyttävää. Kysyminen näyttää olevan joillekin tärkeä osa kapellimestariksi kouliutumista. Jos ei keksi hyviä kysymyksiä säveltäjälle ja kommentteja muusikoille, on ehkä liikaa löydettäviä vastauksia. Kapellimestarin tärkein ominaisuus on oppia tekemään taiteellisia ja esittämiseen liittyviä käytännöllisiä päätöksiä. Jos orkesterin edessä ryhtyy pohtimaan, saa pian pohtia muualla elämän mahdollisia vaihtoehtoja.
Tapasin joitakin vuosia sitten kansainvälisesti kiitetyn kapellimestarin, joka johti erään teokseni kantaesityksen ulkomailla. Hän lähestyi sähköpostitse hetimiten teoksen partituurin saatuaan. Ensimmäiset kysymykset olivat kohteliaan empiviä, kysyviä sen suhteen haluanko mahdollisesti vaihtaa ajatuksia teoksestani. No, totta kai haluan, jos se edistää teokseni esittämistä, ajattelin.
Alkoi lähes kantaesitysviikolle kestänyt pitkä kirjeenvaihto erilaisista teokseni yksityiskohdista. Hän kysyi monta kertaa, että onko tuossa virhe ja että olenko varma siitä, että asiat on eri kohdissa soitinnettu todella niin kuin haluan. Sanoin, että olen varma, olen sen säveltänyt. Myönsin muutaman virheen, jotka olivat ilmeisiä vahinkoja. Olo oli kuitenkin kuin nuorella pojalla ensimmäisillä sävellystunneilla.
Toisen kerran vastassa oli myös ulkomainen mestari, jonka erikoisalaa oli soitinryhmien väliset balanssit, äänien keskinäiset voimakkuusasteet. Se tarkoittaa käytännössä sitä, että varmistutaan siitä, miten säveltäjä haluaa teoksensa tekstuurit ja soitinryhmien väliset musiikit kuuluvan. Onko puupuhaltimet tärkeämmässä roolissa kuin esimerkiksi jouset, vai soitetaanko yhteen pekkaan kaikki kosolti kuuluen?
Kapellimestari oli erityisen huolissaan siitä, saako solistinen jakso riittävästi ”happea”, tilaa kuulua, ja onko vokaaliosuuksien teksti ymmärrettävää. Tässä jälkimmäisessä myös monet kotikriitikot kunnostautuvat, koska sen arvioiminen ei vaadi kummoista kuullunymmärtämistä. Monta kertaa säveltäjä saa kuraa niskaansa myös laulajien puutteellisten taitojen vuoksi: kun teos esitetään toisaalla, onkin teksti helposti hahmotettavissa.
Tämä mestari oli niin innokas työssään, että hän kirjoitti teoksen dynamiikkoja uudelleen oman estetiikkansa mukaan ymmärtämättä sitä, että se vain sotkee orkesterin muusikoiden käsitystä teoksesta. Muusikoiden yksinkertainen kysymys oli harjoituksissa, että mitä niissä kohdissa soitetaan, joissa ei ole korjauksia.
Säveltäjän kannalta musiikin äänenvoimakkuuksien merkinnät ovat joskus hankalia. Jos käyttää varovaisia tasapainotettuja dynamiikan merkkejä, saattaa musiikin luonne ja tekstuurin karakteri hämärtyä. Siksi oma tapani on jättää musiikin asettaminen kulloiseenkin tilaan kapellimestarin tehtäväksi. Ilmaisen oman toiveeni musiikin luonteesta partituurissa. Konserttisalit, solistien soittimet, laulajien äänimateriaali, kaikki mahdollinen on aina kiinni esittämisen elävästä hetkestä. Käytännössä tämä sopeuttaminen koskee vain harvoja musiikillisia tilanteita, ei koko teosta.
Olen tässä tekstissä tarkoituksella esittänyt asiat niin, että todellisia tilanteita kapellimestarikilpailua lukuun ottamatta ei ole mahdollista tunnistaa. Loput kerron sitten joskus muistelmissani nimien kanssa.
Kimmo Hakola