Kutsukaamme häntä soitintaiteilija Kenkälaatikoksi. Kenkälaatikko oli koko opiskeluaikansa haaveillut solistin urasta, muttei ollut kyennyt vakuuttamaan portinvartijoita kyvyillään. Hän oli opintojensa kuluessa korostanut moneen otteeseen, ettei hän tähtää orkesterimuusikoksi. Tästä periaatteesta oli vaikea joustaa silloinkin, kun toimeentulon vuoksi olisi ollut pakko tehdä ratkaisuja. Vaikka orkestereissa koesoitot suoritettiin sermin takana, ei Kenkälaatikko ottanut maineriskejä. Niinpä hän koetti taitojaan ulkomaisten orkesterien koesoitoissa, joissa ei kuitenkaan lopulta löytynyt ymmärtämystä hänen osaamiselleen.
Kenkälaatikko oli sinnikäs; hän katsoi jo varhain, että pedagoginen ura olisi kunniallinen tapa suoriutua elämästä uskottavana taiteilijana. Luonteensa ominaisuuden mukaan hän salaa toivoi, että nuoret oppilaat ja heidän vanhempansa eivät kuitenkaan epäilisi hänen laveahkoja kertomuksiansa erilaisista konserttikiertueista, solistiesiintymisistä ja muutenkin arvostetusta asemasta nimekkäiden kollegoiden ystävänä. Kenkälaatikko oli varsinainen ”nimien pudottelija”, kun oikein seuralliseksi ryhtyi.
Tuntiopettajaksi keskikokoiseen musiikkioppilaitokseen kiinnitetty Kenkälaatikko rakensi melko pian itselleen kohtuullisesti kansallista mainetta niittävän luokan. Hänen asemansa kehittyvässä opinahjossa kasvoi paralleelisti oppilaitoksen rehtorin kunnianhimon ja laitoksen saamien lisäresurssien kanssa.
Kenkälaatikon tunneilla kävivät salaa muiden opettajien ja kilpailevien oppilaitosten lahjakkuudet – ja kuuleman mukaan kollegatkin halusivat prepata ohjelmistojaan Kenkälaatikon kanssa. Näihin aikoihin hänen nimeensä ilmaantui erilaisissa yhteyksissä epiteetti mestari.
***
Kenkälaatikon oppitunnit olivat vaihtelevan kestoisia. Hänen metodinsa alkoi odotuttamisella. Kun oppilas joutui odottamaan käytävässä oppitunnin alkua, suuri pedagogi loi tunnelman siitä, että jotain todella merkittävää on syntymässä luokkahuoneessa.
Seuraava vaihe koulutuksessa oli se, että odottava oppilas pääsi sisään puolet vähemmällä käytäväodottelulla. Mutta olikin ennustettavissa, että oma vuoro ei ollut vielä. Oppilaan tuli kuunnella opetusta – ja opetus siirtyikin enemmän odottelijalle suunnattuun näytösvaiheeseen.
Kolmas kasvatuksellinen metodi oli puhua oppilaille siitä, miten hyvin eräs tähtioppilas menestyy opinnoissaan. Hän soittaa jo sitä ja tätä. Sekin vaikea etydi menee loistavasti; kohta siirrytään jo teoksiin, joita tässä vaiheessa eivät soita vielä maan lahjakkaimmatkaan. Näin kuultiin hänen pelaavan oppilaittensa itsetunnolla. Kenkälaatikko sai innostuneisuudellaan muut oppilaat uskomaan, että kun he tekevät riittävästi töitä ja miellyttävät mestaria, hän palkitsee heidätkin joskus kehuilla.
***
Kenkälaatikko oli rakentanut seläntakanakehumiset niin, että jokaisen oppilaan oli syytä olla kateellinen jonkun toisen edistymisestä. Likainen keino oli myös viitata oppilaiden fyysisiin ominaisuuksiin. Kun oppitunnit olivat opettajan perusreplikointia ilman innostusta musiikista, tuntui oppilaista siltä, että heidän opettaminen oli opettajalle rangaistus. Ehkä oppilas koki olevansa ruumiillisestikin epäonnistunut.
Usein oppilaat, jotka tekivät paljon töitä omassa hiljaisuudessaan ja pohtivat työn alla olleiden teosten tulkitsemista, eivät uskaltaneet esittää mestarille omia ajatuksiaan, koska soittamiselle jäi itseasiassa vähän aikaa. Keskeisen osan tunnista veivät näytösluonteiset osiot: mestarin oman uran eri vaiheiden muistelukset ja hänen oma soittamisesta – hermostuneita näytteitä sieltä täältä.
Lahjakkaiden ja jo pitkälle edenneiden oppilaiden kanssa mestari vietti paljon aikaa pohtien kulttuurielämää ainoana viestinään: Opiskelu hänen johdollaan on jatkossakin paras ratkaisu. Mestari ajatteli vain itseään, ei oppilaittensa parasta.
***
Ei tarvitse olla kummoinenkaan keittiöpsykologi ymmärtääkseen mestari Kenkälaatikon harmillisen ongelman: Hänelle oli kehkeytynyt huono itsetunto, jonka vuoksi hän kompensoi nuoruuden salaisten haaveiden epäonnistumista oppilaittensa menestymisen kautta. Opetusmetodien epämiellyttävät piirteet olivat osa persoonallisuushäiriötä, valtaleikkiä viattomien, herkässä iässä olevien mielellä.
Hänen kaltaisten opettajien aiheuttamia henkisiä vaurioita me maksamme sukupolvesta toiseen. Kasvatustieteen uusimmat oivallukset ovat aina käytössä esimerkiksi koululaitoksessamme, jossa oppimisen haasteet ovat moninaisemmat. Näistä metodeista tulisi olla laajemmin tietoa taidepedagogiikassa.
Oppilaan integriteettiä tulee kunnioittaa. Opettajan tulee ymmärtää, että hänelle maksetaan opettamisesta, ei oman psyykeensä hoidosta. Focus on aina musiikissa, ei muusikkoudessa.
Mestari Kenkälaatikkoa henkilönä ei ole ollut olemassa. Tarina on hybridi niistä kokemuksista, joita olen elämäni aikana kuunnellut. Olen kirjoittanut mestarista menneessä aikamuodossa siksi, etten halua uskoa siihen, että tällaisia soitonopettajia olisi enää oppilaitoksissamme.
Lopulta elämme aikaa, joka tuo vääryydet päivänvaloon.
Kimmo Hakola
