Aktivismi on poliittista toimintaa, jonka päämäärä on muuttaa yhteiskuntaa – laillisesti tai laittomasti. Mielipiteisiin voi vaikuttaa osoittamalla luvallisesti mieltä julkisilla paikoilla, kirjoittamalla mediaan ja miksi ei vaikkapa huutamalla ilman virallista lupaa kadunkulmassa. Sivistysyhteiskunta antaa kansalaisille mahdollisuuden vaikuttaa asioiden parlamentaariseen käsittelyyn myös keräämällä nimiä. Riittävä määrä allekirjoituksia adressissa avaa tien epäkohtien käsittelyyn yhteiskunnan virallisten reittien kautta.
Aktivismissa astetta tehokkaampi tapa on harjoittaa kansalaistottelemattomuutta rikkomalla järjestyssääntöjä tai suoraan lakia. Suomessa on esimerkiksi lukittu kehoja metsäkoneisiin tai kieltäydytty armeijan koulutuksesta. Yksittäiset henkilöt ovat aika ajoin kaihtaneet syömistä saavuttaen itselleen vaarallisen olomuodon. Syömälakossa fokus kiinnittyy usein terveyteen, ei itse lakon syyhyn.
Aktivismilla ja tottelemattomuudella on saatu kuitenkin paljon aikaiseksi: Suomen suuriruhtinaskunnassa toteutettu vallankumouksellinen suurlakko marraskuussa 1905 palkittiin äänioikeudella sekä sananvapaudella – ja toimet johtivat vielä lopulta ensimmäisen sortokauden päättymiseen.
Mohandas Gandhin väkivallaton aktivismi ylsi Intian itsenäistymiseen, Rosa Parks kieltäytyi luovuttamasta istumapaikkaansa linja-autossa valkoiselle miehelle nousten lopulta yhdysvaltalaisen ihmisoikeusliikkeen ja kansalaisaktivismin äitihahmoksi. Pussy Riot -punkyhtye antoi kasvot venäläiselle aktivismille, joka onkin rankka laji.
Aktivismia elinolosuhteiden muuttamiseksi on ollut – uskallan sanoa – aina. Ihminen on onneksi sellainen.
Suomessa nuorten Elokapina-liikkeen mainitseminen saa peruskansalaisen ohimon jyskyttämään. Asia, huoli maailman tulevaisuudesta, on toki aiheellinen, mutta liikenteen pysäyttäminen tai lentokentän toimien lamaannuttaminen on sietämätöntä, kun se kohdalle osuu. Ei meidän rutiinejamme saa häiritä, ajattelee suuri osa kansalaisista.
Kun nuorukaiset neuvottelevat poliisin kanssa, paikalle rynnii perussuomalaishenkisiä reformiaktivisteja soittamaan porilaisten marssia ja muistuttamaan, että soo soo, lakia ei saa rikkoa, vaikka heillä on itsellään vastuullaan yhtä jos toista.
Nuoret ovat aina tehneet mielenosoitusilmoituksen, mutta eivät ole suostuneet poliisin ehdotukseen muuttaa syrjemmälle Mannerheimintieltä. No, he eivät ole niin tyhmiä, että menisivät istumaan kaduille, missä heidät tekonsa ei herättäisi huomiota.
Itse olen suhtautunut nuorten maailmantuskaan ikäihmisen tavoin rennon hyväksyvän myönteisesti. Olen toki huolissani samoista asioista, mutta koen itseni niin voimattomaksi tämän ihmiskunnan itsekkään tuhospiraalin kanssa. Enkä jaksa pikkuporvarillista nillittämistä silloin, kun joku oikeasti on asiansa takana ja haluaa oikeutetusti muutosta. Komppaan mukana, mutta en istu kadulla. Olen siinä vieressä. Hyvä nuoret!
Ympäristöliike Letzte Generation töhri lokakuussa perunamuusilla Claude Monet’n taulun Les Meules painostaakseen Saksan ja Itävallan hallituksia järeämpiin toimiin ilmastokriisiä vastaan.
Lontoon National Galleryssa aktivistit heittivät samoihin aikoihin tomaattikeittoa Vincent van Goghin Auringonkukkia-sarjan maalauksen päälle. Ilmeisesti aktivistien ajatus on ollut se, että jos perunamuusin tai tomaattikeiton heittäminen maalausten päälle muistuttaa yhteiskuntaa siitä, että fossiilisten polttoaineiden käyttö tappaa meidät kaikki, on sitten näin toimittava, sillä maalaukset eivät ole minkään arvoisia, jos joudumme tappelemaan ruoasta.
Tässä meni minun hyväksymiseni raja. Taiteeseen ei saa koskea. Se on selvästi minulle pyhä alue, vaikka tauluja suojaa lasipinta. Huomasin, että minä olin vihainen. Aktivismi ei enää herättänyt minua ajattelemaan ilmastonmuutosta, vaan sitä, miten taidetta voidaan suojella näiltä rikollisilta.
Meillä säveltäjillä ei ole kovin tehokkaita välineitä osoittaa tottelemattomuutta epäkohtien muuttamiseksi. Voimme uhkailla, että musiikki loppuu, emme soita tai sävellä enää, mutta se tuskin järkyttäisi maailmaa.
Voinko säveltäjänä herättää ihmisiä vastuulliseen tulevaisuuteen? Olen tätä pohtinut säveltäessäni toista sinfoniaani, jonka tekstissä otan kantaa ilmastonmuutokseen. Montako sanaa siihen tarvitaan? Toimiiko uhkaava musiikki paremmin kuin kaunis melodia?
Jumalan teatterin tempaus muistetaan, ja se palaa aina keskusteluun siitä, missä menee hyvän käytöksen raja teatteri-ilmaisussa. Muistetaanko tapahtuman viesti? Ei.
Pohjoisten teatteripäivien seminaarissa vuonna 1987 Jumalan teatteri lupasi esittää manifestin siitä, ”mitä teatteri nykypäivänä voi olla ja mitä se ei voi olla”. Vastaus manifestiin saatiin.
Kimmo Hakola