Säveltäjä Pasi Lyytikäinen kirjoitti ansiokkaan kolumnin syyskuussa ilmestyneeseen Muusikko-lehteen – otsikolla ”Kulttuuripolitiikkaa, onko sitä?”. Hän penäsi kulttuurialalta pontevampia toimia yhteisten asioiden hoidossa. Hän vertasi kulttuurialan pirstaleista edunvalvontaa urheilun, maatalouden ja metsäteollisuuden mittaviin yhteiskunnallisen vaikuttamisen saavutuksiin. Kulttuuriala on kansantuotteen kannalta arvokas toimiala, mutta vaikuttavuus kansanedustuslaitoksessa on Lyytikäisen mukaan vähäisempää.
Lyytikäisen mielestä taiteilijoiden halu osallistua yhteiskunnalliseen keskuteluun vain taiteellaan ei yksin riitä. Hän kyseenalaistaa yhteiskunnallisesti kantaa ottavan taiteen. Taiteilijoiden ja koko kulttuurialan tulisi rakentaa yksi yhtenäinen entiteetti, suuri järjestö, joka edustaisi koko kulttuuririntamaa, niin tekijöitä kuin työnantajia.
Lyytikäinen rohkaisee kulttuurialan toimijoita altistumaan politiikalle päätösmekanismien sisäpuolelta. Siis asettumalla vaaleissa ehdokkaiksi.
Kun Lyytikäinen on vihainen, uskoakseni pohjimmiltaan on kyse rahasta. Hän väittää implisiittisesti, ettei Suomessa ole vahvaa kulttuuripolitiikkaa, julkisen vallan riittäviä tukijärjestelmiä, ja taiteilijat eivät kotimaassaan saa riittävästi arvostusta valtion ja kansan taholta.
Elämme pirullisen ahdistuksen syleilyssä
Elämme nyt aikaa, jossa kaikki – ja kaikkialla – ovat huolissaan suoraan tai välillisesti toimeentulostaan ja ihmiskunnan tulevaisuudesta. Taiteilijat, joihin luen nyt kaikki luovan ja esittävän alan tekijät, ovat menettäneet koronavuonna paljon, koska yhteiskunta ei toimi samalla teholla kuin ennen epidemiaa.
Samoin kulttuurilaitokset: konserteissa, oopperassa, teattereissa, näyttelyissä ei vastuullisista turvajärjestelyistä huolimatta saavuteta maksavan yleisön luottamusta. Ihmiset eivät muutenkaan kodin ulkopuolella keskity sisältöihin, vaan tarkkailevat maskillisia ja maskittomia sekä kakistelevia ja yskähtäviä tai muuten punoittavia henkilöitä.
Elämme pirullisen ahdistuksen syleilyssä. Tällöin kaikki turvaa luovan valtiovallan tai kunnan toimet ovat riittämättömiä, ja erilaiset palopesäkkeet on väärin sammutettu.
Kolikon toinen puoli on se, että tämä valtionvelka, joka koronavaikutusten vuoksi on otettu, lankeaa myös maksettavaksi. Lokakuun alussa Suomen velka oli kokonaisuudessaan 120,2 miljardia euroa, joka on jokaista kansalaista kohden runsaat 20 000 euroa. Sodan jälkeen Valtiokonttorin velka oli euroiksi muunnettuna 228 miljoonaa euroa.
Kulttuuritoimijan näkökulmasta ei kuitenkaan voi valittaa. Valtio, säätiöt, kunnat ja jopa eräs valtamediakin ovat nyt tukeneet taiteilijoiden toimeentuloa runsaasti vakiintuneiden apurahajakojen lisäksi.
Suomessa taiteen tuki- ja apurahajärjestelmä luotiin 1960-luvulla aikana, jolloin muutenkin kansakunta rakentui pohjoismaisen hyvinvointivaltioiden sateenvarjon alle sosiaaliturvan ja ammatillisen järjestäytymisen kautta. Samaan aikaan maatalous ja metsäteollisuus saavuttivat vahvan kansallisen vaikuttajaroolinsa neuvottelupöydissä.
Kulttuurialalla on taustalla pitkään yhteisenä voimana vaikuttanut luovan työn tekijöiden ja yrittäjien verkosto LYHTY. Edunvalvojana LYHTY on pystynyt konkreettisesti vaikuttamaan esimerkiksi hallitusohjelmiin, lisäbudjetteihin ja lainsäädännön valmisteluun. Itse toimin takavuosina tämän organisaation valtuuskunnan ja edunvalvontatyöryhmän puheenjohtajana tavaten sadoissa eri tilanteissa niin koti- kuin ulkomailla kansanedustajia, virkamiehiä, europarlamentaarikkoja ja EU-virkakoneiston jäseniä. Lisäksi olen toiminut globaaleissa yhteyksissä edustaen Eurooppaa taistelussa tekijänoikeuden puolesta.
Lyytikäisen kuuluttama verkosto on siis olemassa.
Ei myöskään pidä paikkaansa, ettei poliittisissa päättäjissä ole kiinnostusta kulttuuriin. Monilla entisillä ja nykyisillä kansanedustajilla ja ministereillä on vahva kontakti kulttuurielämään. Paljon löytyy myös alan harrastuneisuutta. Ja näin on ollut aina. Ei Suomessa muuten olisi kunnallisia teattereita, museoita, orkestereita ja taideoppilaitoksia väestöön suhteutettuna ylpeyteen asti. Kyllä tässä maassa päättäjät osaavat puhua ”taidetta”.
Järjestöjen edunvalvonnallista roolia ei voi vähätellä. Monella toimijalla on ollut jossakin hankkeessa vetäjän rooli, ja muiden järjestöjen tukirintama on toiminut taustalla vahvana. Edunvalvonta kuuluu järjestöjen strategioihin ja sääntöihin.
Ymmärrän Lyytikäisen avauksen ja toivon, että keskustelu aiheesta jatkuu. Edunvalvonta ja vaikuttaminen on akti, jota ei julisteta julkisuudessa. Asioita valmistellaan perusteellisesti ja pitkään. Kulttuurielämä on aina saanut aikaa päättäjiltä ja alan huoliin sekä toiveisiin on suhtauduttu ymmärtäväistä. Kaikki mitä meillä nyt on, on tulosta tästä työstä vuosikymmenien saatossa.
Mainitsin kasvavasta valtionvelasta. Ensi vuoden kunnallisvaalien jälkeen alkaa keskustelu siitä, miten velka vaikuttaa vuoden 2022 budjettiin. Se on kova keskustelu. Rohkaisen Lyytikäistä ja muitakin tyytymättömiä taiteilijoita asettumaan ehdolle vaaleissa ja hakeutumaan järjestöjen vastuurooleihin. Parempi on toimia kuin kitistä.