Juhlat on juhlittu. Tai ei oikeastaan, koska tulevaisuus on aina juhlavuosia täynnä. Toimijat ovat valppaina: merkkikymmenet, kaikki sadat ja näiden puolikkaat antavat pontevan syyn poiketa arjesta.
Suomessa kulttuurikenttä saa valtiovallalta erityistä huomiota osakseen aina, kun on syytä kansalliseen nostoon. Suomeksi: saadaan lisärahaa ideoida ja toteuttaa juhlaohjelmaa. Taiteilijat ovat hetken kansakunnan sankareita, ja heiltä tilataan mielellään jotain sellaista, joka rakentaa eteenpäin ja vahvistaa syntynyttä käsitystä itsestämme.
Kansallisen identiteetin, merkkihenkilöiden, historiallisten käännekohtien, suomalaisen sankaruuden, saagamme kirkastaminen juhlautuu vasta luovan työn aikaansaannosten kautta. Olemme kansa, jolla on tarina, joka halutaan kuulla – mielellään yhä uudelleen.
Ja todellakin, kulttuurityön tekijät työllistyvät nostoaikana normaalipuurtamista paremmin: esimerkiksi Suomi 100 -juhlavuoden kunniaksi tuotettiin toistakymmentä uutta oopperaa, valaistiin kansallisia ikonikohteita ja suoritettiin paljon, paljon muuta luovaa erikoista kansan riemuksi. Suomalainen taiteilija elää Suomesta!
Suomi on nuori kulttuuri – sanotaan. Mutta onhan meillä Kalevala – muistetaan. Myytti, jonka eeppis-draamallisesta energiasta kansakuntamme ammensi voimansa valtiolliseen itsenäisyytensä, sotaisuutta pelkäämättömän identiteettinsä ja paikkansa kansakuntien joukossa mystisenä pohjoisen kansana. Myytti, jonka sielunmaisema saa myrskyävät luovuuden voimat liikkeelle.
Väinämöinen ja Suomi-neito erilaisine sulautuvine ilmenemismuotoine ovat olleet koko itsenäisyytemme ajan itseoikeutettuja sulostuttamaan kaikkea sitä, missä juhlistetaan kansallisetnistä olemassaoloamme.
Kalevala tarjoaa kansakunnallemme Lacanin peilin, josta on sumuisen likiharittava näkymä kansan kollektiivisen alitajunnan lähteelle. Toisaalta Suomen niemellä jo ikiroudan aikana alkanut monimuotoisuuden historia on pitänyt huolen siitä, että tänne kylmänkalseaan pussinpohjaan on päätynyt eksyneitä monelta ilmansuunnalta. Siksi yhden heimon mytologia ei ole aina puhutellut kaikkien kansanosien geenejä.
Suomi on virallisesti kansainvälisesti kiitetty musiikkimaa: kapellimestarimme, säveltäjämme ja oopperalaulajamme niittävät kansainvälistä kiitosta harva se viikko. Viimeksi tähän kaartiin on sukeutunut Alma-Sofia Miettinen, jonka uraa on luonnehdittu kevyen musiikin alueella jo maailmanvalloitukseksi.
Alman ohjelmisto käsittää musiikkia noin 17 minuuttia. Vähän on joskus paljon: kun Okko Kamu voitti aikoinaan Herbert von Karajan -kapellimestarikilpailun, hänen osaamansa ohjelmisto oli suppea. Kilpailun voiton jälkeen alkoivatkin Kamun todelliset opiskeluvuodet.
Vähän on myös paljon silloin, kun listaamme suomalaiset musiikin todelliset maailmannimet. Heitä ei ole monta, mutta me kaikki olemme heistä ylpeitä, koska heidän menestyksensä johtuu suomalaisesta kansanluonteesta, Suomen luonnosta, SISUSTA ja salmiakista – siis me olemme osin he.
Miksi tämä pureva ja kärkevä sävy tekstissäni?
Jokainen kansainvälisesti kiitetty taiteilijamme on kuitenkin luonut uransa täysin yksin poikkeuksellisen kurinalaisella työllään. Jatkuvalle kansainväliselle arvioinnille altistuminen on välillä raskasta. Uskon, että ilman syvää, alkuperäistä rakkautta musiikkiin ei palvelustehtävää hevin jaksaisi.
Jokainen taiteen ammattilainen kotimaassaan tekee mukisematta alansa töitä enemmän tai vähemmän innostuneena, jos saatava korvaus on varma ja kohtuullinen. Mesenaatti, tilaaja saa aina pyytämänsä. Mutta todella harvoin huomaa suomalaisen luovan energian omatoimisesti suuntautuvan maisemiin, jotka kumpuavat juhlavuosien kotimaisesta aihepaletista.
Todellinen sivistysmaa on täynnä luovuuden juhlaa vuoden jokaisena päivänä. Sivistysmaassa rahoittajien ei tarvitse keksiä erityisiä teemoja ja kainalosauvoja kulttuurielämän vauhdittamiseksi. Ja sivistysmaassa kansa vaatii ja tarvitsee, voidakseen hyvin, jatkuvaa kulttuurielämän aineenvaihduntaa. Juhlabudjetti tähän työhön löytyy joka vuosi, joka hetki.
Miten tämä utopia saavutetaan? Taiteilijoiden tulee saada tehdä työtään taiteen itsensä vuoksi, tuetusti ja vapaasti. Taiteilijoita tulee kannustaa luomaan oma persoonallinen ja rohkea maailmansa ilman rahoituksen menettämisen pelkoa. Tämä riski kannattaa kansakunnan ottaa, koska näin syntyy taiteen suurvalta. Silloin pieni Suomi on suuri.
Kimmo Hakola