Keittiötasolla lojuva kannettava tietokone kiinnittää huomioni kesken ruoanlaiton. Se on suoltanut kuninkaallisia häämenoja jo jonkin aikaa, ja mukaan on näköjään valittu myös Gabriel Faurén kaunis ja tunnettu laulu Après un rêve. Esitys on tosin tällä kertaa instrumentaalinen, sellolla tulkittu. ”Unessa silmäsi olivat suloisemmat ja äänesi puhdas ja sointuisa, – – – Oi, miten surullista joutua heräämään unesta! Yö, tuo takaisin ihanat valheesi!” Tuota noin, osuvammallakin lepertelyllä voisi avioliittoon astumista kenties höystää. Liekö teosta valitessa tullut mieleen, että yksinlauluperinteessä teksti on aivan elimellinen osa itse musiikinkin muotoutumista, vaikkeivät sanat olisi läsnäkään? Mitähän kappaleella oikein halutaan viestittää?
Selitys on toki varmaan ihan proosallinen – laulu on mukana tasan tunteikkaan melodiansa vuoksi, eikä kukaan ole ajatellut asiaa yhtään siitä pidemmälle. Voi myös olla niin, että moisissa prinsessahäissä vähänkään johdonmukaisempi viestimispeli on sitä paitsi jo aikaa sitten menetetty. Onhan kyseinen rituaali muutoinkin vähän kuin kummallista teatteria, jossa näytellään jo sangen elähtäneiksi muuttuneita koukeroita. Vai mitä pitäisi ajatella siitä viestistä, että ihan näissäkin yhteiskunnallisissa oloissa isät (tai jopa tulevat apet) edelleen noin vain luovuttelevat morsiamia? Ja että koskemattomuutta symboloivaa valkoista pidetään hääpuvun ainoana mahdollisena värinä, hunnun merkityksestä nyt puhumattakaan?
Mieleen juolahtuu toinen brittikuninkaallisiin liittyvä musiikillinen viestintätilanne – täysin erilainen tosin, ja sitä paitsi fiktion maailmasta. Elokuvassa Kuninkaan puhe änkyttämisestä elämänsä ajan kärsineen Yrjö VI:n tulee puhua radiossa miljoonille kuulijoille Iso-Britannian julistettua sodan Saksalle 1939. Elokuvan huippukohdassa – kuninkaan sujuvasti onnistuvan radiopuheen säestyksenä – soi Ludwig van Beethovenin seitsemännen sinfonian toinen osa Allegretto.
Sekin on tunnettua ja tarttuvaa musiikkia. Niin kuin kyseisen säveltäjän teoksissa usein, musiikki tuntuu viestivän syvää inhimillistä kauneutta ja lohtua, mutta yhtä lailla myös vastustamatonta rakenteellista lujuutta – Beethovenin kohdalla puhutaankin usein arkkitehtonisuudesta. Allegretto-osan pääaiheen rytmi on sitä paitsi itsepintaisen jatkuva ja toisteinen – kenties vähän kuin monarkin henkilökohtainen pakkorako historian vääjäämättömässä taitekohdassa. Toisaalta samaisessa rytmissä ja melodian alakuloisuudessa on jotain rauhallista ja tyynnyttävääkin. Kuningashan saa kuin saakin tilanteen haltuun ja puhe sujuu hyvin, vaikka edessä onkin hirvittävä suursota.
Elokuvamusiikillisesta näkökulmasta klassisen sinfonian valinta taas viestii vahvasti korkeakulttuuria ja yläluokkaisuutta. Olisikin suorastaan melkein mahdotonta kuvitella kohtaukseen mitään muuta musiikin lajia, ellei sitten vaikkapa varta vasten sävellettyä ainesta, joka jotenkin pastissimaisesti (kenties juuri sinfoniamusiikista poimituin keinoin) viittaisi aristokratiaan. Edellä kuvailtujen seikkojen valossa kyseinen Allegretto on siis varsin osuva valinta kuninkaan puhetta elävöittämään. Asiassa on vain yksi mutta – ja ainakin itselleni se seikka tuli mieleen elokuvakohtausta katsoessa ihan ensimmäisenä, ennen ainuttakaan muuta mielleyhtymää. Eikös se Beethoven ollut vannoutunut tasavaltalainen?
Jotain liikuttavaa ja syyntakeetonta onkin usein siinä, mitä kaikkea korkeatasoista ja esteettistä klassisen musiikin avulla halutaan viestiä – siinäkin tapauksessa, etteivät teosten kaikki ulottuvuudet ehkä ihan tiedossa olisikaan. Vaan pieniltäpä toki tuntuvat moiset viestimisyritelmät populaarikulttuuriin verrattuna. Turkulainen musiikkitieteilijä on nimittäin vastikään paljastanut gradussaan, että piilomainonta ja tuotesijoittelu ovat uineet voimalla suomalaiseen popmusiikkiin. Popissa ei siis ole mikään ongelma välittää tietoa vaikkapa hampurilaisten tai kipsilevyjen ylivertaisuudesta. Räikeitä esimerkkejä on monia, vaikka artistit tai levy-yhtiöt hevin vaikenevatkin musiikin sisään ilmiselvästi leivotuista mainoksista.
Ainoa kuulemma avoimesti myönnetty tapaus on Jukka Pojan kappale viiden vuoden takaa. Sen videossa artisti muun muassa syö ruisleipää, jonka tuotemerkki ei jää epäselväksi, ja nukkuu näyttävästi suomalaisen hotelliketjun hotellissa. Hotelliketjun nimi kerrotaan selväkielisesti myös kappaleen sanoituksessa. Jos ei muuta, niin avoimuuden lisäksi Jukka Poikaa on syytä kiitellä ainakin osuvasta teosotsikosta. Kappaleen nimi on nimittäin – kuinka ollakaan – ”Viestii”.
Lotta Wennäkoski
