Orkesterimusiikin repertoaarin nopean harjoittamisen mahdollistumisen taustalla on kaksi pääasiallista syytä. Musiikintuotantokoneistona orkesteri on vuosisatojen huippuunsa optimoima. Jokaisella osasella on selkeästi määritelty tehtävänsä. Hierarkia, kuri ja järjestys luovat edellytykset taitavan kollektiivin tavoitteelliseen työskentelyyn, ja tehokkuuden ihmeen toteutumisen lopullisena selkänojana toimii taidemusiikin nerokas nuotinkirjoitusjärjestelmä. Nuottikirjoituksen avulla kyetään taltioimaan ja säilömään musiikillisen keksinnän hedelmät luotettavasti ja rajallista ihmismuistia kuormittamatta. Se mahdollistaa monikerroksellisen ja rikkaan musiikillisen informaation muistiin panemisen ja ripeästi esityskuntoon harjoittamisen periaatteessa ajasta ja paikasta riippumatta. Ilman nuottikirjoitusta ei taidemusiikkia siinä merkityksessä kuin sen yleisesti ymmärrämme olisi olemassa.
Musiikin notaatiojärjestelmä on ehdoton käytännön edellytys monimutkaisen musiikin lyhyessä ajassa esityskelpoiseksi harjoittamiseen. Esityskelpoisuus on kuitenkin suhteellinen, ei absoluuttinen käsite. Teos voi hyvin olla esityskelpoinen olematta kypsä esitettäväksi. Äärimmilleen optimoidussa orkesteriteoksen harjoittamisen aikataulutuksessa kantaesityksen ”esityskelpoisuus” tarkoittaa usein samaa kuin korrekti läpisoitto. Kahdelle peräkkäiselle päivälle sijoitetut lyhyet harjoittelutuokiot ja kenraaliharjoitus eivät tarjoa edellytyksiä laajamittaiseen detaljitason työskentelyyn. Keskitytään isoihin linjoihin ja hyväksytään lähtökohtaisesti se, että aika ei riitä teoksen musiikilliselle kypsymiselle ja muusikkokohtaiselle sisäistämiselle. Tämä työskentelytapa johtaa harvoin jos koskaan taiteellisiin riemuvoittoihin, mutta melkein aina esityskelpoisen korrektiuden asteen saavuttamiseen. Siksi se on muodostunut kansainväliseksi standardiksi: tuotetaan tehokkaasti keskinkertaisuutta. Ihmeen kääntöpuoli on siis lopputuloksen laatu.
Leikitellään kuvitteellisella ajatuksella, että asiat haluttaisiin tehdä kunnolla. Mitä tapahtuisi, jos harjoitussapluuna 2+1 päivää muutettaisiin esimerkiksi muotoon 6+1? Lopputulos paranisi, tietysti. Harjoitusmäärän lisääminen kasvattaisi toistomääriä. Toisto toisi tuttuutta ja avaisi muusikolle säveltäjän ilmaisukielen logiikkaa tarjoten mahdollisuuden muodostaa kokonaisuuteen henkilökohtainen suhde. Aikaa olisi myös yksityiskohtien hiomiseen. Korrektin läpisoiton rajan toiselle puolelle mentäessä asiat tapahtuvat kuitenkin tuskattuttavan hitaasti. Analogian voi löytää urheilusta, jossa tietyn perustason saavuttamisen jälkeen tulostason kohentuminen hidastuu hidastumistaan. Jokainen lisäsentti tai sekunnin osan nipistys on valtavan työn takana. Silti urheilija tekee tämän työn ja venyttää omia rajojaan, koska hänelle itselleen kelpaa vain paras. Orkesterimaailmassa rajoja ei venytetä. Harjoitteluaikataulujen realiteetit nykymusiikin orkesteriteosten tapauksessa viestivät suurta konsensusta siitä, että eihän tässä nyt mitäään huippulaatua olla tavoittelemassa, kunhan nyt vaan jotenkin saadaan kappale soitettua läpi. Maastohiihdon tai pyöräilyn kaltaisessa urheilulajissa tämä voisi tarkoittaa tavoiteen asettamista mitalin sijaan maaliin pääsemiseen kaatumatta. Huippu-urheilussa ajatus olisi naurettava, orkesterimaailmassa arkipäivää. Kun riittäväksi katsottu suoritustaso saavutetaan työskentelymallilla 2+1 päivää, näyttäytyy minimaalisinkin lisäsatsaus ajan ja voimavarojen haaskaamisena.
Varmuuden vuoksi todettakoon, että jos tätä lukeva kausikorttilainen nyt huolestuu lempiorkesterinsa soiton väitetystä heikosta laadusta voin lohduttaa häntä: ei hätää, edellä hahmoteltu ei tietenkään päde tuttuun ja turvalliseen kantaohjelmistoon. Beethovenimme, smetanamme ja sibeliuksemme ovat turvassa. Ne soivat osaavissa käsissä vuosisatojen ja tuhansien toistokertojen hiomina kuin kokeneiden sessiomuusikoiden blueskaava – täydellisyyttä hipoen. Sydäntälämmittäviä huippuesityksiä rakastetuista klassikoista kuunnellessa muistuu mieleen, mikä orkesterin todellinen potentiaali oikein olikaan. Orkesteri on parhaimmillaan ehtymätön musiikillisen taidon ja ilmaisun näyttämö. Kun finlandioiden ja pateettisten sinfonioiden sävelet raikuvat korvissa voi tulla todistaneeksi toisenlaista ihmettä, esityksellisen suvereeniuden ja huippulaadun ihmettä. Se on saavutettavissa – jos niin vain päätetään haluta.
Olli Virtaperko
Rovaniemellä riittää aikaa harjoitella!
Suomessa on ainakin yksi orkesteri, jossa uudet sävellykset saavat ansaitsemansa huomion: Lapin kamariorkesterissa harjoituspäiviä on yleensä 7 – 8.
Ensimmäisellä viikolla muusikot työskentelevät keskenään ja esimerkiksi tutustuvat partituuriin, mikä on muusikon kannalta haastavaa, mutta antoisampaa kuin pelkkä omien äänien opettelu.
Teoksen kypsymiselle jää aikaa, jota kamarimusiikki muutenkin tarvitsee.
Konsertteja on useimmiten kaksi. Erityisesti uuden teoksen kertaesittäminen on turhauttavaa, ja konserttihan tuo teokseen aina jotain uutta, joten uusintakonsertti/-konsertit kypsyttävät teoksia edelleen.
Lapin kamariorkesterilla on kauden aikana paljon uutta musiikkia, on ollut jo vuosien ajan. Sekä soittajat että yleisö ovat tottuneet korvia avaaviin teoksiin kamariorkesterin taiteellisen johtajan John Storgårdsin ansiosta. Intendentti Ulla-Maija Kanervalla on tietenkin myös suuri vaikutus orkesterin työskentelymahdollisuuksiin.
Uskomme, että slow food -tyylin kypsennys kuuluu konserteissamme.
Lapin kamariorkesterin muusikot Riikka Silvonen ja Heli Haapala