Kun tieto tuoreen vihertävän kansanrintamahallituksen ministerisalkkujaosta saavutti sosiaalisen median, oli taideväen välitön reaktio oletettu – tuhahteleva, ylimielinen nyrpeys: meille tulee keskustalainen kulttuuriministeri, hyi hitto! Kulttuuripiirien ikiaikainen näkemys tuntuu olevan, että puoluekanta pätevöittää poliitikon ja että vain vihervasemmistolainen poliitikko voi ”oikean arvopohjan” ohjaamana olla moraalis-eettisesti hyväksyttävä valinta kulttuuriministeriksi. Tähän ajatteluun kytkeytyy myös oletus siitä, että vihervasemmiston piirissä kulttuuriministerin pesti muka arvotettaisiin muita puolueita korkeammalle. Tosiasiat eivät tue tätä olettamusta. Käydyissä ministerineuvotteluissa SDP:llä, Vasemmistoliitolla ja Vihreillä oli kullakin monta mahdollisuutta napata tiede- ja kulttuuriministerin salkku itselleen, mutta ne valitsivat toisin osoittaen valinnoillaan jälleen kerran, että tiede- ja kulttuuriasioiden vastuunkantaminen on ministeritason vallankäytön höyhensarjaa. Poliitikot puolueesta riippumatta pitävät kulttuuriministerin pestiä poliittisesti kevyenä. Jaettavaa rahaa ja tarjolla olevaa valtaa on niukanpuoleisesti. Mikään ei viittaa siihen, että kulttuuriministerin salkun arvostuksessa olisi puoluekohtaisia eroja, minkä neljän vuoden välein toistuvan ministerinsalkkujen jaon lopputulokset kerta toisensa jälkeen todistavat.
Toinen kulttuuriväen ajattelun lähtökohtainen virhe on, että olisi erityisen hyvä, jos kulttuuriministeri olisi taiteilijataustainen, tai edes taidemyönteinen kulttuurinystävä. Kun Claes Andersson nousi kulttuuriministeriksi Lipposen I hallitukseen 90-luvun puolivälissä, odottivat jazz- ja kirjailijapiirit soittavan, kirjoittavan ja runoilevan ministerin henkilökohtaisen taiteilijuuden muuntuvan jollain mystisellä tavalla kulttuurin kentälle ja ”frendeille” satavaksi mannaksi. Näin ei tietenkään käynyt. Anderssonin ministerikausi ei sisältänyt yllätyksiä suuntaan eikä toiseen. Henkilökohtainen taiteilijuus ei tuonut lisäarvoa hänen poliittiseen perintöönsä. Kulttuuriministerin saavutuksia ei mitata kulttuurisella tahtotilalla tai harrastuneisuudella, vaan esimerkiksi sellaisilla asioilla kuin taidolla kanavoida budjettineuvotteluissa hallintoalalle mahdollisimman paljon resursseja, ja kyvyllä pystyä toteuttamaan tarpeen niin vaatiessa kulttuurin kenttää ja ympäröivää yhteiskuntaa palvelevia rakenteellisia uudistuksia, jotka heijastelevat sekä kulttuurin kentän sisäisiä muuttuneita tarpeita että tuovat demokratian toimintamekanismien myötä politiikan heijastaman kansalaismielipiteen äänen osaksi kulttuurin kentän sisäistä keskustelua. Käytäntö on lisäksi osoittanut, että viran hoitamisessa on eduksi, jos kykenee pitämään omat henkilökohtaiset arvottavat taidenäkemykset ja poliittisen päätöksenteon erillään toisistaan.
Poliitikko punnitaan teoistaan, ei puoluekirjan väristä
Esimerkki tällaisesta ministeristä oli Tanja Karpela (Kesk.), 2000-luvun alun kohupoliitikko, joka hoiti työnsä monia kollegojaan paremmin. Karpela onnistui kasvattamaan kulttuurin rahoitusta. Hän pysyi lestissään, ei yrittänyt leikkiä taiteentuntijaa tai mielistellyt taidepiirejä. Siinä missä koko valtakunta – ja aivan erityisesti ”liberaali vihervasemmisto” – halusi lynkata Teemu Mäen hänen kissantappovideostaan pysyi ministeri viileänä: hän ei tuominnut kohun keskiössä ollutta, teoksen kokoelmiinsa hankkinutta Kiasmaa, vaan tyytyi toteamaan, että teoksen hankinnan oikeutus jää ”tulevaisuuden tutkijoiden pohdittavaksi”. Karpela oli kykenevä erottamaan yksityisen yleisestä ja mielipiteen faktasta – molemmat vaatimuksia, jotka tapaavat tuottaa etenkin poliittisen kartan äärilaidoille sijoittuvissa puolueissa ylitsepääsemättömiä vaikeuksia.
Edeltävän perusteella voisi kuvitella, että kulttuuriministerin pesti olisi keveytensä tähden vasemmalla kädellä hoidettava poliittinen jämävirka. Ei nyt sentään. Ministeri on kuitenkin aina ministeri. Poliitikoiksi päätyvät haluavat kahmia itselleen valtaa – kauniimmin ilmaistuna he pyrkivät henkilökohtaisen vaikutusvaltansa ja vastuiden jatkuvaan kasvattamiseen. Tämän tavoitteen saavuttamista edistää usein tehokkaimmin hoitamalla työnsä hyvin, vertailuryhmäänsä paremmin. Mediahuomioita ja näkyvyyttä kosolti tarjoavassa kulttuuriministerin työssä kannustimet ovat kohdallaan, etenkin nuoren, nousevan poliitikon näkökulmasta. Ministerintyössä pätevöitymistä seuraa kohoaminen oman puolueen sisäisessä hierarkiassa ja mahdollisuus oikeasti merkittävää vallan- ja rahankäyttöä toteuttavaan pestiin tulevaisuudessa. En näe mitään lähtökohtaista syytä, miksi keskustalaisella ammattipoliitikolla olisi vihervasemmistolaista kollegaansa heikompi motivaatio ja pienempi kunnianhimo. Suhtaudun siksi keskustalaiseen kulttuuriministeriduoon Annika Saarikko/Hanna Kosonen odottavan neutraalisti ja kannustan kanssaihmisiäni samaan. Poliitikko punnitaan teoistaan, ei puoluekirjan väristä.
Olli Virtaperko