Suomen evankelis-luterilaisen kirkon johtoelinten ymmärrys reilun sopimisen pelisäännöistä sävellystilauksien, musiikin kustantamisen ja tekijänoikeuksien saralla on viime aikoina hälyttävästi vääristynyt. Alkuvuodesta kirkkohallitus pyysi kirkkomusiikin säveltäjiä ja sanoittajia kerjuukirjeellä osallistumaan ”säveltalkoisiin” reformaation merkkivuoden Armoa 2017! musiikillisen sisällön tuottamiseksi. Tarve saada juhlavuoden uskonnollisten rituaalien säestykseksi mm. uusia rukouslauluja, tekstimusiikkia, psalmeja, kuorolauluja ja seurakuntaa osallistavia lauluja oli huutava, muttei kuitenkaan niin huutava, että työstä olisi katsottu voitavan maksaa korvaus: Palkkiota emme voi maksaa, mutta saat musiikkiasi esille, luvattiin. ”Esille saamisella” tarkoitettiin kirjeessä nuottien julkaisua juhlavuoden verkkosivulla. Nuottien digitaalisen verkkojulkaisun ja -levityksen mahdollisista korvauksista ei puhuta halaistua sanaa.
Kuluu muutama kuukausi. On uusi kirkollinen musiikillinen pyrintö ja kirkkohallituksella uudet kujeet. Tällä kertaa tulilinjalla ovat tekijänoikeudet. Virsikirjaan on valmisteilla säestyskirja, jonka sisällöstä vastaavat nimekkäät kirkkomusiikin ammattilaiset. Säestyskirjan työryhmän jäsenten edellytetään allekirjoittavan paperin, jossa tekijät luopuvat oikeuksistaan ”säestyksiin, jotka voisivat saada tekijänoikeudellista suojaa” työryhmän asettajan, kirkkohallituksen, hyväksi. Avaan tätä hieman. Kirkko ei maksa käyttämästään jumalanpalvelusmusiikista tekijänoikeuskorvauksia (naurettava menneisyyden privilegio, jollaisesta ei modernissa yhteiskunnassa pitäisi olla jälkeäkään, mutta näin nyt kuitenkin on). Kirkko ei siis koskaan ole maksumiehenä käyttäessään palvontamenoissaan tekijänoikeussuojattua musiikkia. Irrotettuna uskonnollisesta käyttöyhteydestään sama musiikki kuitenkin nauttii tekijänoikeudellista suojaa: esimerkkeinä levytykset, konserteissa esitettävä musiikki sekä ei-uskonnolliset radioinnit, televisioinnit, streaming ja muu digitaalinen levittäminen. Tämän mahdollisen – muiden maksaman – tekijänoikeuskorvausten potin kirkkohallitus haluaa itselleen. Kysymys on halusta kahmia itselle jotain toiselle kuuluvaa. Oikean ja väärän käsitteiden ymmärrys näkyy kirkkohallituksessa olevan kovasti hakusessa.
Voi toki sanoa, että ketään ei huijata. Armotalkoisiin ei ole pakko osallistua, ja tekijänoikeuksistaan vapaaehtoisesti luopuva ammattilainen tietää, mistä on luopumassa. Käytännössä pitkän työuran kirkon palveluksessa tehnyt kirkkomuusikko-säveltäjä on kuitenkin kirkon sanelupolitiikan edessä täydellinen altavastaaja. Kynnys oikeutettujen oikeuksien penäämiseen ja kissan pöydälle nostamiseen on korkea. Neuvottelutilanteessa kirkkohallitus voi käytännössä valita kohtuullisuuden tai kohtuuttomuuden tien. Nyt ollaan väärällä tiellä.
Valtionkirkon status edellyttää kirkolta poikkeuksellista vastuullisuutta sen toiminnan kaikilla osa-alueilla. Valtiolle ulkoistettu veronkanto tuo kirkolle varallisuutta, jatkuvuutta ja ehkäisee tehokkaasti jäsenkatoa. Vastineeksi helposta ja ehtymättömästä rahavirrasta seuraa velvoitteita. Kirkon on ollut mukautettava opilliset periaatteensa vastaamaan valtion edustamia humanismin, tasa-arvon, tieteellisen maailmankuvan ja rationaalisuuden vaatimuksia. Tämä on onnistunut kirkolta hämmästyttävän hyvin, uskonnollisten opinkappaleiden joustava uudelleentulkinta on ollut ihailtavaa. Valtion pillin mukaan tanssimaan tottunut kirkko on myös ollut pakotettu omaksumaan valtiollinen käsitys oikeudenmukaisuudesta ja reiluudesta. Valtionkirkkoa ei lähtökohtaisesti voi luotsata ahneuden, mielivallan ja vahvemman oikeuden periaatteiden mukaan. Läpinäkyvyyden ja yhteisten, sovittujen pelisääntöjen kunnioittamisen luulisikin olevan itsestäänselvyys etenkin kirkon sisäisten asioiden hoidossa. Kirkon palveluksessa olevat kirkkomuusikot ovat työnantajansa ylilyöntien myötä kuitenkin saaneet todistaa toista.
Kirkkohallituksessa on vakava peiliin katsomisen paikka. Kirkolla organisaationa on kaikki mahdollisuudet järjestää toimintansa niin, että tekijöiden oikeuksien riistoon, ammattilaisten työpanoksen ilmaiseksi kerjäämiseen ja hyvän kustannustavan vastaiseen toimintaan ei ole tarvetta. Niin toimii vastuullinen valtionkirkko ja niin voi myös Suomen evankelis-luterilaisen kirkon vastaisuudessa odottaa toimivan.