Yhteisöllisyys ja jaetut kokemukset ovat populaarimusiikin ydinvahvuuksia. Sen tarkoin rajattu ilmaisukieli ja tarinankerrontaan painottunut sanoituksellinen ulottuvuus ovat täsmäsuunniteltuja työkaluja tuottamaan laajalle kuulijajoukolle yhteisiä, helposti samastuttavissa olevia kokemuksia. Niitä ihmiset haluavat kokea, ja niitä populaarimusiikin massailmiöt ja -tapahtumat parhaimmillaan kykenevät tuottamaan. Kuluvan kesän Ultra Bra -festivaalikonsertit palauttivat mieleeni tämän kollektiivisen, yhteisesti jaettujen elämysten voiman. Kun 40 000 ihmistä kokee yhteisesti tärkeäksi koetun musiikin myötä enemmän tai vähemmän saman suuntaisia tunnereaktioita ja käyttäytyy sen mukaisesti, on tunne esittäjän näkökulmasta ikimuistoinen.
Taidemusiikin tarjoama kokemusmaailma on erilainen, joskaan ei vähempiarvoinen. Avarassa ja moniulotteisessa, usein ei-sanallisessa musiikillisessa universumissa musiikin välittämät viestit kohtaavat harvoin yhteistä tulkintaa. Tuhat korvaparia muodostaa kuulemalleen yksilöllisiä merkityksiä. Kuuntelutapahtuma on keskittynyt, tunnereaktiot sisäisiä, kokemus parhaimmillaan meditatiivinen ja puhdistava. Taidemusiikin merkittävin vahvuus on mahdollisuus yksityisyyteen, yksilöllisyyteen ja monitulkintaisuuteen.
Kollektiivisuutta ruokkiva populaarimusiikki ja yksilöllisyyttä korostava taidemusiikki tavoittavat molemmat jotain oleellista ihmisenä olemisen perusolemuksesta. Ajattelemme kernaasti olevamme vapaita yksilöitä, mutta samanaikaisesti koemme pakonomaista tarvetta hakeutua osaksi tiiviitä ryhmiä ja hierarkioita. Jos evoluutiopsykologilta, biologilta, antropologilta tai sosiologilta kysyy, onko ihminen individualisti vai kanan kaltainen laumaeläin, on vastaus lähempänä toisiaan ruotuun nokkivaa siipikarjaa kuin romantiikan taiteilijamyytin itsellistä heerosta.
Jos ja kun ihminen on käytökseltään, haluiltaan ja tarpeiltaan pohjimmiltaan marsun tai kanin kaltainen laumasielu, voi kysyä, kuinka orkesteri-instituution kaltainen individualismiin pohjautuva kokemuspaketti voi ylipäänsä olla olemassa? Osavastaus saattaa olla, että itsestään aina liikoja kuvitteleva narsistinen ihmisluonto haluaa ylläpitää yksilöllisyyden illuusiota, jota taiteilijat ja heidän tekeleensä ovat perinteisesti edustaneet. Toisaalta, voi myös perustellusti olla kriittinen sen suhteen, kuinka aidosti yksilöllinen tapahtuma yhteisöllinen taidekokemus oikeasti onkaan. Sinfoniakonserttien tapauksessa musiikillinen substanssi saattaa hyvinkin ilmentää yksilöllisyyttä, mutta kokonaisuutta määrittävässä kulttuurisessa viitekehyksessä korostuvat kollektiivisuuden piirteet.
Taidemusiikin konserttitapahtuma koostuu kymmenistä pienistä käytöksellisistä ja yhteisöllisistä säännöistä, joiden sisäistämisen keskeinen tehtävä on saada konserttiyleisö tuntemaan olevansa osa samanmielisten laumaa. Se pukeutuu tietyllä tapaa. Se osaa käyttäytyä läpi konserttirituaalin tarkan laumakoodin mukaan. Sen ainoa aktiivista toimintaa vaativa tehtävä on osata alkaa musiikin loputtua lyödä käsiään rytmikkäästi ja toistuvasti yhteen. Kättentaputukset alkavat usein varovaisesti, mutta taitava seremoniamestari – kapellimestari tai solisti – pystyy konsertin jälkeisellä käytöksellään ohjailemaan massan läpsytyskäyttäytymistä liki hurmiolliseksi. Tuolloin aplodien ja kuullun esityksen välille ei välttämättä synny mitään järkeenkäypää syy-seuraussuhdetta, riitti itsessään nousee keskiöön.
Laumakäyttäytymisen ylittämättömin symboli on tietysti orkesteri itse ja sen äärimmilleen viritetty armeijamainen hierarkia univormuineen ja orkesterin sisäisine nokkimisjärjestyksineen. Kaikki tietävät paikkansa ja tehtävänsä. Minkäänlaista sooloilua ei sallita. Osiin purkamisensa jälkeen oletettu individualismia ylistävä elämyspaketti paljastuukin ritualisoidun kekkuloinnin jatkumoksi, jonka keskeinen tarkoitus on sitoa tietyn ryhmäkäyttäytymisen muodon valinneet yksilöt yhä tiiviimmäksi osaksi tätä valittua ja omat säännöt itselleen määritellyttä yhteisöä – oli kyse sitten orkesterista itsestään tai sen yleisöstä.
Yksilökeskeiseen kulttuurisnobismiin ei klassisen musiikin ystävällä ole siis varaa. Laumaeläin se on laumaeläin konserttisalissakin, vaikka istuukin pehmeämmillä tuoleilla ja nauttii festaribissen sijaan väliajalla lasillisen helmeilevää Moët & Chandonia. Loppujen lopuksi musiikkikulttuuristen rituaalien keskeisin ero on kuultavan ohjelmiston ikä. Populaarimusiikin ystävä kokee kollektiivisen merkityksellisyyden tuntua oman aikamme musiikin parissa, klassisen musiikin konserttiyleisölle pakkosyötetään kuolleiden säveltäjien kuollutta musiikkia.
Ohjelmapolitiikan tuoreuden suhteen klassisen musiikin maailmassa voitaisiin ottaa oppia tiukasti omassa ajassaan elävästä populaarimusiikista. Kokemuksesta nimittäin tiedän, että ryhmäkäyttäytyminen on hauskempaa ja palkitsevampaa oman aikamme asioiden äärellä kuin historiallisten reliikkien parissa.
Olli Virtaperko