Aikamme musiikin ammattilaisen ja tavallisen konsertissakävijän välisessä vuoropuhelussa yksi teema nousee toistuvasti esiin. Amatööri kysyy osaajalta: ”En ymmärrä tätä musiikkia – miten ymmärtäisin sitä?” Yhdeksässä tapauksessa kymmenestä ammattilainen vastaa: ”Voi kuule, ei musiikkia tarvitse – eikä voikaan – ymmärtää!” Tämä vastaus (johon häpeäkseni olen itsekin joskus mukavuudenhaluissani turvautunut) on väärä, kuulijaa halveksuva ja ylipäänsä tavattoman epätyydyttävä. Kerron seuraavassa miksi.
Ihmisellä on luontainen halu pyrkiä ymmärtämään asioita, selvittää toiminnallisia rakenteita ja syy-seuraus -suhteita. Emme pitäydy epätyydyttävässä selityksessä, jos uutta tyydyttävämpää todistusaineistoa ilmaantuu. Uusi perusteltu näkemys korvaa vanhan, minkä seurauksena ymmärrämme ympäröivää todellisuutta aiempaa paremmin. Oppimisen ja ymmärtämisen prosessi tuottaa ihmiselle mielihyvää, ymmärrys omasta pysyvästä ymmärtämättömyydestä puolestaan pysyvää mielipahaa. Halu ymmärtää musiikkia ilmentää ihmisen yleistä tarvetta ymmärtää asioita.
Kun kuulija siis kysyy musiikin ymmärtämisen tarpeesta, hänen päättelyketjunsa menee näin: ”Onpa ikävää, että en ymmärrä tämän musiikin estetiikkaa enkä sen sisäisen maailman lainalaisuuksia. Nyt en pysty nauttimaan kuulemastani, mutta jos ymmärtäisin sitä, ehkä pystyisin. Miten saavuttaisin tämän ymmärryksen asteen?” Perusteltuun kysymykseen on reilua antaa perusteltu ja oikea vastaus, ei hurskasteleva ja alentuva vale. Musiikin ammattilainen nimittäin tietää, että itselle uudet musiikilliset kieliopit otetaan haltuun kahdella tavalla: pitkäjänteisen musiikille altistumisen kautta ja analyyttisen tutkimisen avulla. Näistä altistuminen ja toisto ovat ymmärryksen saavuttamisen välttämättömiä perusedellytyksiä, teoria ja analyysi ymmärryksen syventämistä ja hienosäätöä. Marssijärjestys on selkeä, koska samoin kuin on mahdollista elää rikas ja vivahteikas kielellinen elämä vailla sijamuotojen tai lauseenvastikkeiden käsitteiden ymmärtämistä, pystyy musiikkiin luomaan antoisan ja hedelmällisen suhteen ilman teoreettista perehtyneisyyttä.
Musiikin ja kielen rinnastus keskenään ei ole sattumaa. Niiden yhtäläisyydet ulottuvat syvälle, oppimisprosessien alkulähteille. Kieltä opitaan puhumaan samoin kuin musiikkia opitaan ymmärtämään – altistumisen ja toiston kautta. Merkitykset avautuvat asteittain, ja kasvava ymmärrys vaikuttaa välittömästi arvioihimme asioiden järjellisyydesta/järjettömyydestä tai rumuudesta/kauneudesta. Pelkkää käsittämätöntä äänteiden virtaa kuunteleva saattaa pitää esimerkiksi tanskan kieltä suklaan oksentamiselta kuulostavan pintatasonsa myötä ”rumana”, mutta sen puhujat välittävät kuitenkin toisilleen kiistämättömästi saman ilmaisun moninaisuuden kirjon kuin kaikkien muidenkin kielten puhujat. Musiikillisen puhunnan mikromaailmoissa sama ymmärryksen ja maailmankuvan avartumisen lahja odottaa häntä, joka vain malttaa antaa korvilleen pitkäjänteistä siedätyshoitoa.
Edellä kirjoittamani valossa pidän erityisen raskauttavana sitä, että musiikin ammattilaiset – joiden oma korkealle kehittynyt musiikillinen ymmärrys on seurausta pitkäkestoisesta moninaisille musiikillisille kieliopeille altistumisesta sekä systemaattisesta opiskelusta – ovat vakavasti väittävinään, että musiikkia ei tarvitse eikä voi ymmärtää. Lukisivatko he itse mahdollisesti norjan kieltä taitamattomina knausgårdinsa alkuperäiskielellä lupauksiin ”Silmäilet vain niitä kirjainjonoja, hienoja kirjainjonoja ovat!” luottaen? Eivät lukisi.
Perusteltuun kysymykseen on reilua antaa perusteltu ja oikea vastaus, ei hurskasteleva ja alentuva vale.
Kuulijan huijaaminen välittömän kuuntelunautinnon valheella on ymmärrettävää. Aikaa vaativat oppimisprosessit eivät ole muodikkaita lyhytjänteisyyden klikkausmaailmassa. Väärät lupaukset kaivavat kuitenkin maata omien jalkojen alta. Aikamme musiikin maailma on monimuotoinen ja haastava, eikä se toisin väittämällä muuksi muutu. Itse olen pitkän pohdinnan jälkeen päätynyt siihen, että asia kannattaa sanoa juuri niin kuin se on: ”Ymmärrän sinua, olet oikeassa. On vaikea nauttia musiikista, josta ei ymmärrä mitään. Itselle oudon ja uuden musiikin kielioppi avautuu asteittain jatkuvan altistumisen ja kärsivällisen toiston kanssa pitkällä aikavälillä. Sen myötä alkaa sisäistää vieraan musiikkityylin logiikkaa, ja aiemmin järjettömäksi koettu sävelvirta muuttuu järjelliseksi. Sitä on musiikin ymmärtäminen. Kannustan tämän matkan kulkemiseen – se on kiehtova ja palkitseva matka, ja muuttuu matkan etenemisen myötä alati kiehtovammaksi”.
Välittömän nautinnon lupauksen vale kantaa yhden konsertin verran. Todenmukaisen vastauksen kuultuaan kysyjä puolestaan joko päättää hypätä musiikin kyytiin tai sitten lopettaa matkan heti alkuunsa. Kumpi on parempi, se, että kukaan ei lähde matkalle vai että edes osa lähtee?