Vuonna 1992 tuoreena ylioppilaana pääsin opiskelemaan musiikkitiedettä Helsingin yliopistoon. Tuolloin yliopistossa oli vapautta, väljyyttä ja avaraa henkistä tilaa. Musiikkitieteen laitos tarjosi kiireettömän ja sallivan ympäristön, jossa oli hyvä omaksua ajattelun ja sivistyksen perusteita. Vaatimus pakollisesta sivuaineesta oli tärkeä maailmankuvan laajentaja – omalta mukavuusalueelta oli poistuttava, halusi sitä tai ei. Itse opiskelin musiikkitieteen ohessa teoreettista filosofiaa, joka tarjosi suoran näköalan länsimaisen kulttuurin ja humanismin ytimeen.
Monen muun nykypäivän ammattisäveltäjän tapaan sain ensimmäiset sävellystuntini musiikkitieteen laitoksella Harri Vuorelta. Ajan myötä ajatus säveltäjyydestä syventyi, ja myöhempi siirtymä Sibelius-Akatemiaan tuntui luontevalta. Siellä konkreettisten soittamiseen, teoriaan ja säveltämiseen liittyvien erityistaitojen omaksuminen vei kaiken opintoihin liikenevän ajan. Filosofointi ja yleissivistävä oppiminen jäivät Akatemialla yksittäisten opettajien henkilökohtaisen näkemyksellisyyden ja viitseliäisyyden varaan. Lähtökohtaisesti Sibelius-Akatemiassa ei kannustettu musiikin tiukasti rajatun reviirin ulkopuoliseen ajatteluun tai elämään, ja ymmärrän sen hyvin. Akatemian ensisijaiset tehtävät olivat ja ovat toiset kuin Helsingin yliopiston.
Yliopiston ja Sibelius-Akatemian ominaispiirteiden, tehtävien ja vahvuuksien pohdinta on juuri nyt ajankohtaista, kun taidemusiikin asemaa ja opetusta parhaillaan jauhetaan tomuksi Helsingin yliopiston sivistysmurskaimessa. Kaksi yliopiston taidemusiikin lehtoria on potkittu pellolle, ja taidemusiikin professorin viran jatkuvuus on epävarmaa. Moni spekuloi ajatuksella Sibelius-Akatemian vahvasta roolista tulevaisuuden musiikkitieteen opetuksessa ja tutkimuksessa.
En pidä kaavailua musiikkitieteen mahdollisesta sulauttamisesta taideyliopistoon hyvänä ideana. Musiikkitiede on lähtökohtaisesti humanistinen yliopistollinen aine. Musiikkitieteen ja sen sivuaineiden koti on yliopisto, jossa opetus kytkeytyy laajaan humanistiseen tiedeperinteeseen. Sibelius-Akatemian ja taideyliopiston vahvuudet, tehtävät ja ydinalueet ovat muualla.
Toinen ja vielä huonompi vaihtoehto on, että musiikkitiede oppiaineena näivetetään kokonaan Helsingin yliopistosta, mikä tekisi valtavan loven länsimaisen taidemusiikin perustaidot hallitsevien kulttuurielämän toimijoiden määrään. Nimittäin tarkemmin ajatellessa huomaa että musiikkielämäämme pyöritetään nykyisellään pitkälti yliopistollisen koulutuksen ”Filosofian maisteri, pääaineena musiikkitiede” pohjalta. Musiikkitieteilijät ovat sijoittuneet kulttuurielämän kaikkiin kerroksiin toimittajista musiikkikirjoittajiin (tämänkin lehden toimittajakunnan ja avustajien enemmistö), kriitikoihin sekä kulttuurin alan tuotanto- ja asiantuntijatehtäviin. Intendentin, kriitikon tai musiikkitoimittajan ei välttämättä tarvitse osata tehdä Schenker-analyysia Beethovenin pianosonaatista tai kyetä orkestroimaan Debussyn pianopreludeja, mutta kattavat perustiedot taidemusiikin historiasta, teoriasta, musiikkianalyysistä ja taidemusiikin sijoittumisesta laajempaan historialliseen ja yhteiskunnalliseen viitekehykseen ovat musiikkielämän palveluksessa toimivan perusvaatimuksia. Musiikkitiede on täsmäsuunniteltu työkalu tämän tietopaketin välittämiseen ja omaksumiseen. Suomen Benelux-instituutin johtaja Aleksi Malmbergia lainaten: ”Itselleni en olisi voinut kuvitella sopivampaa maailmankuvaa avartavaa ja ymmärrystä syventävää paikkaa opiskella.”
Jos taidemusiikin ja musiikkitieteen yhteys katkeaa, korvautuu taidemusiikin koulutuksen saaneiden kulttuurialan ammattilaisten sivistyksellinen pääoma pikku hiljaa jollain muulla osaamisella. Häviäjänä on tuolloin koko musiikin kenttä. Musiikkitieteen ahdinko on siksi musiikkiyhteisön yhteinen huolenaihe. Missä olisimmekaan ilman musiikkitieteilijöitä?
Olli Virtaperko