Säveltäjän ja lääkärin ammatteja yhdistää ainakin kaksi asiaa, joista nykyään niin kovin muodikas ”hyvinvointipalveluiden tuottaminen” ei kiinnosta minua eikä ole tämän kolumnin aihe – joskin nyt kun asia tuli esille, todettakoon Stravinskya mukaillakseni, että mikäli musiikki tuottaa hyvinvointia, on se musiikin sivutuote, ei missään nimessä sen merkitys, tarkoitus tai oikeutus. Se hyvinvoinnista.
Tämä kirjallinen pyrintö käsittelee kieltä ja sitä vallitsevaa käytäntöä, että lääkärin tapaan säveltäjän ja muusikon ammattisanaston kieli on usein muu kuin hänen äidinkielensä.
Taidemusiikin notaation keskeiset tavoitteet ovat mahdollisimman eksaktin musiikillisen informaation välittäminen soittajalle ilman puhutun kielen apua sekä pyrkimys kirjata musiikilliset ohjeistukset mahdollisimman universaalisti ajasta, paikasta ja kulttuurista riippumatta. Tähän jälkimmäiseen tavoitteeseen liittyy esitysmerkintöjen ja -ohjeiden kirjoittaminen partituuriin ja stemmoihin kielellä, jota mahdollisimman moni ymmärtää. Nykypäivänä vaihtoehtoja on kaksi – italia ja englanti. Italia siksi, että lääkäreiden käyttämän latinan tapaan keskeisin musiikkisanasto opetetaan kaikkialla italiaksi, ja englanti siksi, että sen huonosti puhumisen kyky on yksi laajimmalle levinneistä kommunikatiivisista taidoista. Lisäksi ranska ja saksa ovat kieliä, joita näiden kielialueiden puhujat itse pitävät kovinkin universaaleina. Käytännössä taidemusiikin partituurit kirjoitetaan valtaosin jollakin näistä neljästä kielestä.
Pienen kielialueen säveltäjä saa työssään jatkuvasti kamppailla vieraan kielen hallintaan liittyvien ongelmien kanssa samaan aikaan kun valtakieliä puhuvat kollegat sen kuin porskuttavat. Omien ajatusten tarkka välittyminen muuttuu haastavaksi, kun sekä säveltäjän että esittäjän äidinkieli on muu kuin nuotin esitysmerkinnöissä käytetty kieli. Absurdeimmillaan molemmat osapuolet joutuvat turvautumaan sanakirjaan ja käännösohjelmiin sen sijaan, että kommunikaatio olisi hoidettu sujuvasti yhteisellä äidinkielellä.
Suomen kaltaisessa kaukaisessa ja kulttuurisesti sisäänlämpiävässä maassa pragmaattisen säveltäjän kannattaisi ilman muuta kirjoittaa kaikki partituurinsa suomeksi. Puhtaasti tilastollinen tosiasia on, että säveltäjistä valtaosa jää kansallisiksi säveltäjiksi, jotka eivät hyödy pyrkimyksistään mahdollisimman yleispätevään kommunikaatioon mitenkään, pikemminkin päin vastoin. Säveltäjän kaltaisen järjettömän työlään ja huonosti resursoidun ammatin harjoittamisen psykologinen perusvaatimus – ehtymätön perusteeton henkilökohtainen optimismi – kuitenkin takaa sen, että maamme taidemusiikin perintö tallentuu kirjalliseen muotoon nyt ja tulevaisuudessa vaatimatonta italiaa tai englantia käyttäen. Näin siitä huolimatta, että tästä musiikin massasta yli 99 % soi vain suomea äidinkielenään puhuvien muusikoiden tulkitsemana.
mikäli musiikki tuottaa hyvinvointia, on se musiikin sivutuote, ei missään nimessä sen merkitys, tarkoitus tai oikeutus.
On kuitenkin erityistapauksia, joissa musiikin dominoiva esityskieli on itse asiassa suomi. Jos säveltää kanteleelle tai jouhikolle voi olla kohtuullisen varma, että teoksen ulkomaalaisenkin esittäjän on täytynyt hankkia riittävät suomen kielen valmiudet selvitäkseen soittimen opiskeluun liittyvistä kielellisistä haasteista. Samoin voi ajatella suomenkielisestä laulu- ja kuoromusiikista. Olen itse kirjoittanut musiikkia kaikille näille neljälle instrumentille ja käyttänyt tuolloin esitysmerkintöjen kielenä suomea. Kokemus on ollut huumaava. Mikä ihana ilmaisun vaivattomuuden, tarkkuuden ja hienovaraisen nyansoinnin mahdollisuus oman kielen käytön myötä avautuukaan! Samalla ymmärtää, kuinka paljon heikommassa asemassa kommunikatiivisesti sitä työssään on anglosaksisiin kollegoihin verrattuna.
Tästä kaikesta voi tulla monenlaisia asioita mieleen, mutta jostain syystä itse ajattelen juuri nyt kaikkia niitä kansainvälisiä musiikkialan yhteisöjä ja organisaatioita, joiden hallituksissa ja johtoelimissä englantia äidinkielenään puhuvat ovat tuhdisti yliedustettuna. Kun natiivi avaa suunsa, täyttyy sali kauniin ja selkeän englannin rikkaasta retorisesta virrasta, ei epäselvän takeltelevasta ja yksinkertaistetusta sönkötyksestä. Ei ole yllättävää, että vivahteikas oraattori tekee kuulijoihinsa sönköttäjää paremman retorisen ja älyllisen vaikutuksen. Sönköttäjä voi kuitenkin osoittautua näistä kahdesta hengen ja puheen lahjoiltaan ylivertaiseksi, jos molemmille puhujille vain taattaisiin yhtäläiset oman äidinkielen käytön mahdollisuudet.
Kielellisen ja kulttuurisen dominanssin kautta toteutuva vallankäytön perustavaa laatua oleva epätasa-arvo on asia, josta on hyvä olla tietoinen. Pyrkimys oman kielen käyttöön itseilmaisunsa dokumentaatiossa on niitä harvoja asioita, joiden avulla säveltäjä voi ottaa kantaa tähän kysymykseen. Asia ei ole triviaali – oma kieli on ilmaisullisista voimavaroista kallisarvoisin.
Olli Virtaperko
