Annetaan alan sisäisistä toimijoista eniten taloudellisia resursseja ja suurinta valtaa käyttävien – orkestereiden ja oopperatalojen – vastata. Teot puhuvat puolestaan: taidemusiikin keskeinen vahvuus on menneisyys, jonka vaalimisen varaan taidemusiikin maailman toiminnalliset rakenteet on täsmäsuunniteltu. Sen osoittavat orkesterien klassismin ja romantiikan ohjelmiston soittamiseen muovatut ja sittemmin jähmetetyt kokoonpanot sekä harjoitettu ohjelmistopolitiikka, joka painottuu samojen aikakausien musiikkiin. Vahvuudet on siis määritelty, entä heikkoudet? Noh, niitä ei oikein tunnusteta olevan. Joskus toki askarruttaa, että ympäröivä todellisuus ei paljoa piittaa menneisyyden säilönnän ja toisintamisen ilosanomasta.
Syytä ei ymmärretä, mutta ongelmaan yritetään silti hakuammuntamaisesti puuttua: Jos luotaisiin nuorekasta ”pöhinää” sosiaaliseen mediaan? Kännykät mukaan ja twiittiä kehiin? Pitäisikö muusikoiden pukeutua vähän rennommin? Voisiko viinilasin ottaa mukaan saliin? Jos näin tehtäisiin, niin olisiko kaikki sitten toisin?
Yhdentekevää hömpänpömppää, sanon minä – täysin väärä analyysi omista vahvuuksista ja ratkaisevasti vääristynyt kuva omista heikkouksista. Huomautettakoon, että vahvuuksien ja heikkouksien yhtälö voi johtaa hedelmälliseen lopputulokseen vain, jos asianosaisilla on ensin selkeä ja oikea käsitys siitä, mitä nämä vahvuudet ja heikkoudet oikeasti ovat. Nyt näin ei ole.
On täysin totta, että taidemusiikin kunniakas historia on voimavara ja tarjoaa itsessään ainutlaatuisen kulttuurisen perinnön. Se on tiedostettu satoja vuosia. Historian merkityksen tulkinta sen sijaan on käännetty päälaelleen. Aiemmin musiikkiyhteisö tähysi menneisyyden esikuvallisten jättiläisten olkapäiltä tuoreita musiikillisia maailmoja, fokus tiukasti uudessa. Nykyään orkesteri- ja oopperamaailma pitää katseen tiukasti jättiläisen olkapäissä. Menneisyyteen pakonomaisesti takerruttaessa historian uljas perintö muuttuu ratkaisevaksi heikkoudeksi, joka vieroittaa uusia sukupolvia taidemusiikin parista kohti relevantteja, omassa ajassa kiinni olevia muita musiikin muotoja.
Nykyiselle orkesteri- ja oopperamaailman itseymmärrykselle edellä kirjoittamani on täyttä hepreaa. Ongelmaksi ei tunnisteta ohjelmapoliittista museaalisuutta, vaan syy ulkoistetaan konserttikokemuksen triviaaleille käytännöille ja tapakulttuurille. Eli sisältö on ajanmukaista mutta ympäröivä tilpehööri kaipaa pöhinää kännyköineen ja twiitteineen. Olen eri mieltä. Moniulotteisen taidemusiikin ominaisuus on se, että siitä nauttiminen edellyttää kuuntelukokemuksen häiriöttömyyttä. Tämä on minusta arvokas ominaisuus. Pienellä ajatusponnistelulla ymmärtää, mikä voimavara ihmisten jakama keskittynyt yhdessä kokeminen voi olla nykyaikana, jolloin pienintäkin kärsivällisyyttä vaativa syventymisen kyky on vakavasti häiriintynyt. Taidemusiikin konsertin tarjoama mahdollisuus vastaanottaa aistien, tunteiden ja järjen muodostama ainutlaatuisen monitasoinen kokemus yhteisöllisesti ja yksityisesti on huima vahvuus.
Edellä todetusta piirtyy esiin musiikkiyhteisön portinvartijoiden täydellinen epäonnistuminen omien vahvuuksien ja heikkouksien tunnistamisessa: väitetty vahvuus on oikeasti heikkous, ja ainoa tunnustettu heikkous lukeutuu itse asiassa vahvuuksiin, joista merkittävintä ei ole alkuunkaan ymmärretty! Tällaisenaan orkesteri- ja oopperalaitoksella on tiedossa suruisa tie. Ilman oikeaa itseanalyysiä ja käytännön toiminnan muuttamista analyysin mukaiseksi konserttiyleisö balsamoituu musiikin mukana ja taidemusiikin instituutioilta katoaa yhteiskunnallinen selkänoja. Ne siis tuhoavat itse itsensä omalla typeryydellään.
Onneksi toisinkin voi tapahtua. Korjausliike alkaa ymmärtämällä ja tunnustamalla, että taidemusiikin perimmäisin tehtävä on sama kun muunkin taiteen. Sen pitää heijastaa alati uudistuvan sisällön kautta omaa aikaansa, olla kiinni tässä hetkessä ja tarjota vaihtoehtoinen näkökulma maailmaan ja ihmisenä olemiseen. Musiikkiyhteisön tervehdyttämisen välttämätön työkalu on ohjelmapolitiikan täyskäännös ja oman aikamme musiikin nostaminen aluksi menneisyyden musiikin rinnalle, myöhemmin sen ohi. Vain näin taidemusiikki kykenee sisäisesti uusiutumaan, tavoittamaan oman aikansa yleisöt ja turvaamaan olemassaolonsa oikeutuksen ja jatkumon. Ei kyse ole tämän vaikeammasta asiasta.
Olli Virtaperko