[td_block_ad_box spot_id=”custom_ad_4″]Bassolaulajat huokaavat yhteen ääneen matalien jousten kanssa. Ne kurottavat demoniseen molliterssiin ja laskeutuessaan takaisin valahtavat armotta pahaenteisen vähennetyn kvartin puolelle: D–F–C#–D. Englantilaisen säveltäjän Ethel Smythin (1858–1944) messun alku on yksi länsimaisen taidemusiikin historian hienoimpia rukoushuutoja. Kyrie eleison, Herra armahda.
Smyth kuuluu Iso-Britannian oopperasäveltäjien pyhään kolminaisuuteen Henry Purcellin ja Benjamin Brittenin kanssa. Mutta Smyth ei jäänyt historiaan vain draamamusiikin mestarina. Hän oli nimittäin suffragetti: naisten äänioikeuden puolesta taistellut poliittinen aktivisti, joka kuului Emmeline Pankhurstin militanttiin sisäpiiriin. Hän mellakoi vääryyttä vastaan, istui vankilassa ja jatkoi mellakointia.
Iso-Britannia ei nimittäin ikinä antanut naisille äänioikeutta. Se piti ottaa.
Tuskinpa Smyth olisi saanut säveltäjänäkään ääntään kuuluville, ellei olisi ollut oikeudentajuinen, peräänantamaton ja raivoisa ihminen, joka tiesi, ettei hänen sävellyksissään tai sukupuolessaan ollut vikaa vaan yhteiskuntajärjestelmässä. Vähemmän vahvat kollegat eivät selviytyneet, emmekä edes tiedä, keitä he olivat.
Smyth on itse asiassa se ainut naissäveltäjä, jonka ooppera (Der Wald, ke. 1903) on esitetty New Yorkin Metropolitan-oopperassa ennen ensi kaudella (2016–2017) kuultavaa Kaija Saariahon Kaukaista rakkautta. Sellaiset sata vuotta se kestää, kun kiltisti odotellaan. Lava olisi pitänyt ottaa jo kauan sitten.
Elokuvateattereissa parhaillaan pyörivässä – ehkä hieman kesyssä ja liian valkoisessa mutta silti tärkeässä – elokuvassa Suffragettessä ei Smythiä harmi kyllä nähdä. Kuullaan kyllä. Nimittäin yhdessä kohtauksessa naiset laulavat naisliiton (Womens Social and Political Union) virallista tunnuslaulua. March of the Women (1911) on Smythin säveltämä, ja sitä laulettiin paljon mielenosoituksissa, kokouksissa ja vankiloissa.
Ihmisen ääni on sinänsä vallan symboli. Puhumme siitä, kenen ääni pääsee kuuluville ja ketkä vaikenevat, keiden ääntä kuunnellaan, keiden ei. Laulussa ja musiikissa yleisemminkin on tämä vertauskuvallinen ulottuvuus aina mukana. Erityisesti se kuuluu poliittisten liikkeiden tunnuslauluissa.
Mutta tunnuslaulu, kuten vaikka Naisten marssi, ei ole vain taistelulaulu. Se on konkreettinen osoitus oman itsensä takana seisomisesta: keino pitää minuutta yllä tilanteessa, jossa ympäröivä yhteiskunta ei omaa ihmisyyttä tai kansalaisuutta tunnusta. Laulan, siis olen olemassa.
Kysymykset oikeudesta, yhteiskunnan väkivallasta ja toisinajattelijoiden kohtalosta näkyvät ja kuuluvat myös Smythin oopperoissa (esim. The Wreckers 1904 ja The Boatswain’s Mate 1914). Niin ikään Smyth sävelsi marssinsa ohella muutakin naisliikkeeseen suoraan liittynyttä musiikkia.
Säveltämisen ohessa Smyth oli tuottelias kirjailija. Vanhemmiten kuuroutuessa hän alkoi yhä useammin kirjoittaa kirjoja musiikin sijaan. Smythin omaelämäkerralliset romaanit ja muistelmat sisältävät kiinnostavia tarinoita naisliikkeestä sekä muun muassa säveltäjän pitkistä Saksan-vuosista ja läheisistä ihmistä. Ystäväpiiri on erinomaisen kiehtova: Johannes Brahms, Clara Schumann, Pjotr Tšaikovski, Griegit, Pankhurst, Thomas Beecham, Bruno Walter, Virginia Woolf ja kuningatar Viktoria. Vain joitakin mainitakseni.
Taistelu naisvihaa ja homofobiaa vastaan ei ole vieläkään ohi
Smythin teokset ovat myös lesbohistorian klassikoita. Smyth oli avoimesti naissäveltäjä. Se oli radikaalimpaa kuin lesbous, joka meni siinä sivussa.
Paljon tilaa saavat myös Smythin koirat, joiden vointeja Tšaikovskikin aina niin hauskoissa kirjeissään tiedustelee.
Taistelu naisvihaa ja homofobiaa vastaan ei ole vieläkään ohi, ei yhteiskunnassa eikä musiikkikulttuurissa. Smythin teoksia, etenkin oopperoita, esitetään suhteellisen paljon. Silti niistä näkee edelleen välillä poikkeuksellisen ilkeitä arvosteluja, joissa Smyth yritetään ihmisenä tehdä kaikin puolin naurettavaksi ja joissa arvostelun kohteena on nimenomaan säveltäjän hahmo eikä hänen musiikkinsa. Herra armahda. D–F–C#–D.
Susanna Välimäki
