Ooppera on taidemuotona muuttunut perusteellisesti 2000-luvulle tultaessa. Samalla siitä on tullut koko nykytaiteen kentän kiinnostavimpia ilmiöitä.
Perinteisen draamaoopperan tilalle on tullut postooppera, joka ei ole vain musiikkia ja äänitaidetta vaan yhtä kovatasoista mediataidetta, kuvataidetta ja esitystaidetta.
Postooppera on rinnakkaisilmiö draamanjälkeiselle teatterille. Teatteriesitys ei ole välttämättä näytelmä eikä ooppera musiikkinäytelmä. Molemmat voivat olla esitystaidetta, jossa dramaturgian määrää käsitteellinen idea eikä tietty taiteenlaji.
Postooppera ei ole musiikkilähtöistä draamaa vaan idealähtöistä monitaidetta, jossa keskeistä on käsitteellisyys ja tutkiva suhde todellisuuteen. Musiikki ei ole tärkeintä vaan yhtä tärkeää kuin muut esitystaiteen keinovarat. Tämä tekee postoopperasta erittäin vaativan oopperatyypin: toisin kuin draamaoopperassa, mitään ei anneta anteeksi (esim. huonoa näyttelijäntyötä, puolivillaista tekstiä, nuorisoseura-lavasteita). Kaiken on oltava yhtä tykkiä, täydellistä.
Vaikuttava esimerkki tästä koettiin taannoisella Musica nova Helsinki -festivaalilla, joka toi hollantilaisen nykysäveltäjän Michel van der Aan uunituoreen Blank Out -teoksen Kansallisoopperan Alminsaliin (4.2.2017).
Reilun tunnin kestävän taideluoman kantava idea on trauman poetiikka: miten mieli käsittelee kauan sitten tapahtunutta menetystä, sitä muistaen ja torjuen, luonnostellen ja pois pyyhkien. Sama välähdysten, katkelmien ja toiston estetiikka muovautui tilassa, kuvissa, esineissä, laulajien liikkeissä, tekstissä, laulussa, musiikissa ja äänissä. Ajatus kiteytyy teoksen nimeenkin: ”muistikatkos”, ”lyödä tyhjää”, ”olla sekaisin”, ”torjua mielestä”.
Lavalla oli nainen (sopraano Katherine Manley) sekä muistia symboloiva kelanauhuri, live-videokamera ja pienoismalli talosta meren rannalla. Suurelle valkokankaalle heijastettiin esinauhoitettua elokuva-ainesta sekä naisen käsittelemän live-kameran videokuvaa. Nauhoitettu aines sisälsi muun muassa naisen aikuisen pojan (baritoni Roderick Williams) osuuden. Nainen oli miehen kuollut äiti.
Solistien ohella musiikki koostui tallennekuorosta (Alankomaiden kamarikuoro) sekä elektroakustisesta aineksesta ja äänenkäsittelystä. Musiikki sekoitti tallennetta ja elävää monimutkaisin tavoin ns. yhdistetyksi todellisuudeksi (mixed reality), aivan kuten visuaalinenkin puoli.
Yleisölle ei annettu tukea siinä, mikä oli totta ja mikä kuvitelmaa. Emmehän todellisuudessakaan lopulta voi todistaa edes sitä, että olemme olemassa. Filosofian ja hulluuden raja on veteen piirretty viiva. Oliko elävä esiintyjä (nainen) kuollut ja virtuaalinen esiintyjä (poika) elävä? Onko muistin aines elävää vai kuollutta? Onko kysymys elämän ja kuoleman erosta lopulta – siis kosmisesta näkökulmasta – vain käsitteellinen?
Teosta saattoi katsoa myös masennuksen ja itsemurhan näkökulmasta, joka vahvistui, jos tiesi tekstin osittain perustuvan hukuttautuneen kirjailijan Ingrid Jonkerin (1933–1965) runoihin ja elämään. Niin ikään esitys tematisoi äidin ja lapsen kaksi–ykseyttä sekä kysymyksen elämästä ihmistenvälisyytenä. Kuoleman jälkeinen elämä on toisen muistot, jotka elävät tämän mielessä.
Blank Out on häkellyttävän kaunis teos esityksen joka tasolla, aina musiikista 3D-elokuvaan, arkkitehtoniseen installaatioon ja filosofiseen muotoon. Käsitteiden aineellistumat koskettavat: syntymä (meri), kohtu (amme), elämän itsepintaisuus (syke), myötätunto (tanssi), katoavaisuus (kuolleet lehdet), kivettyneet muistot (kivet), mielen kudos (kelanauhurin nauha) ja muistin katkokset (rätinät).
Live-naisen ja virtuaali-miehen yhteinen tanssi oli ehkä lumoavin oopperassa näkemäni tanssikohtaus ikinä. Se ilmensi, miten voimme ymmärtää toista ja tavoittaa hänet mielemme sisällä, jopa silloin, kun tämä toinen on kuollut.
Blank Out on ylistys olemassaolon kauneudelle kaikessa käsittämättömyydessään, kärsimyksessään ja melankoliassaan. Sille, miten taide voi tehdä elämästä todempaa paljastaessaan olemassaolomme syvimmät virrat.
Totisesti: postooppera on oopperan uusi kultakausi.