Helsinki suorastaan tulvii tällä viikolla barokkimusiikkia: tasokkaita tapahtumia on joka illalle. Ikään kuin padot olisivat murtuneet pitkän koronasulun jälkeen. Helsingin barokkiorkesteri uusii tänään tiistaina Musiikkitalossa sunnuntaisen konserttinsa, jonka päänumerona on Purcellin Dido ja Aeneas -ooppera. Suomalainen barokkiorkesteri taas pitää koko viikon kestävää festivaaliaan, jonka se järjestää yhdessä Encanto-yhdistyksen kanssa.
Helsinki Early Music -festivaali tuo esiin myös pohjoismaisia vieraita, norjalaisen Barokkianernen ja Drottningholmin barokkiyhtyeen Ruotsista. Tämä on ilahduttavaa, sillä kansainväliset vierailut vanhan musiikin saralla ovat liian harvinaista herkkua. Maanantaina vuorossa oli Ritarihuoneella esiintynyt Barokkianerne, joka jätti itsestään sympaattisen ja raikkaan kuvan venetsialaisohjelmallaan.
Antonio Vivaldin musiikkia kuulee paljon, mutta kuka tuntee Giovanni Bassanon, Dario Castellon, Giovanni Legrenzin, Biagio Marinin ja Marco Uccellinin teoksia? He ovat kaikki Vivaldia muutamaa sukupolvea vanhempia säveltäjiä, jotka loivat pohjan venetsialaisen musiikin erityiselle kaksinaisuudelle, loisteliaan virtuoosisuuden ja tummasävyisen tragiikan lomittumiselle.
Niin iloisen sosiaalista kuin Venetsian taide-elämä barokin aikaan olikin, rutto- ja muut epidemiat, sodat ja tulvat jättivät ilmapiiriin varjonsa. Mainitut säveltäjät loivat Monteverdin perinnön mukaisesti uutta melodista tunteellista musiikkikieltä renessanssin polyfonian taitoon pohjautuen.
Monilla heistä oli työ Pyhän Markuksen kirkossa, ja hengellisen ja maallisen musiikin välinen kanssakäyminen kuuluu musiikissa, samoin kuin soitinsonaatin kehittyminen liturgiselta pohjalta. Baldassare Galuppi taas oli Vivaldia vähän nuorempi, ja hänen oopperansa olivat aikanaan suositumpia kuin Vivaldin. Galuppi loi uraa aina Pietaria myöten, jossa hän toimi Katariina Suuren hovissa.
Barokkianerne osoitti konsertissaan, että niin paljon kuin musiikillinen maailma runsaan sadan vuoden aikana muuttuikin, venetsialainen henki tuntuu kaikilla. Sitä leimaavat tietty aistillisuus, tunteellisuus ja draaman taju, ja tietenkin viehtymys konsertoiviin ja virtuoosisiin keinoihin. Toistuvaan sointukuluun kuten passacagliaan ja bergamescaan pohjaavat improvisaatiot Marinin ja Uccelinin teoksissa ovat tästä hyviä esimerkkejä.
Norjalaismuusikoiden tulkinnat venetsialaisbarokista eivät olleet niin ylettömiä kuin joidenkin italialaisten yhtyeiden, mutta heittäytymisestä ei silti ollut pulaa. Vivaldin teoksissa he toivat esiin musiikin monimuotoisuuden: dramatiikka, melankolia ja huoleton taituruuden hurma saattoivat seurata toisiaan nopeastikin.
Oman punaisen lankansa konserttiin toivat teokset, joissa solistina oli nokkahuilisti Ingeborg Christopherson. Hän on ilmiömäinen virtuoosi, joka saa soittimensa livertämään ja kujertamaan ties minkä lintulajin lailla mutta pitää silti aina huolen myös intonaation ja kuvioiden tarkkuudesta.
Vivaldin konsertoissa hän oli valinnut soittimekseen sopraninonokkahuilun, joka on omiaan matkimaan tilkin korkeaa viserrystä D-duuri-konsertossa, otsikoltaan Il gardellino kyseisen linnun mukaan. Se tunkeutui tilaan kuin lasersäde. Vastakohtana kuultiin renessanssinokkahuilun tummaa laulua Bassanon diminuutioissa Palestrinan motetista. Useampiakin nokkahuiluperheen jäseniä olisi ollut hauska kuulla.
Muusikot nähtävästi tykkäävät myös puhumisesta, mutta teosten suullinen esittely tuntui vähän turhalta, kun kaikilla oli käsissään ohjelmalehti Ville Kompan hienoine teksteineen. Ritarihuoneen kaiussa puhe aina vähän puuroutuu.
Harri Kuusisaari
