Arvio: Charles Gounod’n Romeo ja Julia, ensi-ilta Savonlinnan oopperajuhlilla 1.7.
Oopperatuotannoista kirjoitettaessa huomio keskittyy yleensä musiikkiteatterilliseen kokonaisuuteen, kuten Gesamtkunstwerkin yhteydessä kuuluukin, mutta Savonlinnan oopperajuhlien avausensi-illan jälkeen kaikilla tuntui olevan mielessä vain se pääasia: laulu. En muista aikoihin kuulleeni festivaalin omassa tuotannossa vokaalisesti yhtä hurmaavaa pääparia.
Charles Gounod’n Romeon ja Julian kohdalla tämä painotus onkin tarpeen, sillä teos rakentuu vahvasti sopraanon ja tenorin neljän suuren dueton ja iki-ihanien melodioiden varaan. Se on tyyliltään pidättyneen lyyrinen ja rakenteeltaan sen verran tasapaksu, että pitkästymisen vaara on lähellä, ellei laulun taso riitä ylläpitämään sisäistä jännitettä ja sytyttämään romanttista lumoa.
Olavinlinnassa se onnistui. Kuubalais-amerikkalainen sopraano Lisette Oropesa ja samoalaissyntyinen tenori Amitai Pati tarjosivat Juliana ja Romeona niin kaunista, vivahteiltaan herkkää ja rooliensa tunteissa sisällä olevaa laulua, ettei paremmasta väliä. Rakkaustarina ensi kohtaamisen tunnustelusta estottomaan roihuun ja lopun katkeransuloiseen tragiikkaan eteni juuri oikein sävyin ja koskettavasti.
Myös kummankin omat bravuurit menivät nappiin. Julian valssiaariassa Lisette Oropesa väläytteli taipuisia koloratuurejaan ja kirkkaasti syttyviä korkeita ääniään, ja Romeon cavatinassa Amitai Pati vuodatti hunajaista linjaa ja huipensi kaiken ylä-äänen diminuendoon.
Eikä tässä kaikki, sillä heidän kemiansa pelasi myös näyttämöllisesti, jokaista haikailevaa katsetta ja kiihkeää elettä myöten. Etenkin Oropesa on myös hyvä näyttelijä, ja oopperan edetessä hän näytti äänestään uusia, dramaattisempiakin tasoja. Hänessä yhdistyy koloratuurien keveys ja ketteryys täyteläiseen keskirekisteriin juuri roolin vaatimalla tavalla.
Pati pysyi enemmän samanlaisena, hellyttävänä rakastajasankarina, ja laulun eleganssi ja ylärekisterin vaivattomuus tukivat runollista roolikuvaa. Neljännen näytöksen jäähyväisduetto oli esityksen huipentuma. Siinä pari tarrautuu hurmioituneeseen hetkeen, kun Romeon pitäisi jo kiirehtiä maanpakoon, ja melodia siirtyy orkesterille, joka kantaa rakkauden sanoman elämän tuolle puolen.
Kun Juliaa pakkonaitetaan Paris’ille, Oropesa näyttää kaikki ne tuskaisat ristiriidat ja valintatilanteet, jotka tekevät hahmosta vahvan, ei pelkkää uhria. Gounod ottaa dueton voimasta kaiken irti vielä hautakammiossakin, vaikka monissa muissa tarinan versioissa Romeo on jo kuollut Julian herätessä. Orkesterissa soivat menneen onnen muistot ja leivosen ja satakielen dialogit. Tipat putosivat monen kuulijan silmistä.
Oropesan ja Patin tulkinta ei tietenkään olisi ollut tätä ilman kapellimestari Yves Abelin keskeistä roolia musiikillisen draaman rakentamisessa. Abel on ranskalaisen oopperan spesialisti ja tuntee tyylin salat: miten yhdistää lyyriseen hienostuneisuuteen sisäinen intohimo ja jäntevyys. Tempot tuntuivat joskus hieman hitailta, mutta sekään ei estänyt musiikkia soljumasta – linnan akustiikassa tällainen herkuttelu toimii. Oopperajuhlaorkesteri otti kopin ja vuodatti hienoa sointia.
Kuorokohtaukset antavat Gounod’n oopperalle periranskalaista spektaakkelin tuntua. Loistokkaimmillaan se on alun juhlakohtauksessa, ja dramaattinen taistelukin päättyy kuoron vaikuttavaan rauhan ja sovun aneluun. Nämä tabelaux-kohtaukset muistuttavat Giuseppe Verdin vastaavia. Jan Schweigerin valmentama oopperajuhlakuoro lauloi paremmin kuin aikoihin, ytimekkäästi ja läsnäolevasti.
Muukin solistimiehitys oli tasokas. Timo Riihosen basso soi muhkeasti pappi Lorenzon roolissa. Carolyn Sproule tulkitsi charmikkaan poikamaisesti Stephanon rallatteluaarian, joka on sytykkeenä Capuletien vihalle. Arttu Katajan kultivoitunut baritoni antoi isä-Capuletille auktoriteettia, jota hahmon olisi suonut käyttävän rauhan puolesta. Kewin Greenlaw oli ilmeikäs Mercutio ja Sam Furness vihaa tihkuva Tybalt. Irina Nuutinen toi empatiaa Juliasta huolehtivan Gertruden rooliin.
Ohjaaja Amy Lane ja puvustaja / lavastaja Emmas Ryott olivat sijoittaneet tapahtumat vuoden 1889 New Yorkiin, jossa italialaisten siirtolaisten joukot ottavat mitata toisistaan. Capuletit ovat jo menestyvä, sirkuksen ympärille imperiuminsa rakentanut suku, kun taas Montecchit ovat uusia tulokkaita ja hakevat vasta paikkaansa unelmien kaupungissa. Alussa ollaan sirkuksessa, lopussa lavasteita siirrellään New Yorkin siluetin alla. Kuu töllöttää koko ajan taivaalla valopisteenä.
En pitänyt New York -ideaa kovin hyvänä, koska se ei tuonut paljoakaan lisää oopperan sisältöön. Vertauskohtana tulee liiaksikin mieleen tarinan aito New York -versio, Leonard Bernsteinin West Side Story, joka tavoittaa urbaanin energian paljon paremmin. Onneksi ohjaaja ei mennyt tekemään realistista New York -kuvaa, vaan päämääränä oli elokuvallinen fantasia. Se onnistui.
Yksilöohjaus oli toimivaa, ja tyylitellyt kohtaukset kuten alun groteski sirkus ja henkilöjen seisahtuminen painajaismaisiin still-kuviin Julian häissä vakuuttivat. Huonosti päättyvässä tappelukohtauksessa oli elokuvallista jännitettä.
Ryottin lavastus sen sijaan ei sopinut linnaan. Tuotanto on tehty alun perin Malmön oopperaan, ja sisäteatteri on eri asia kuin linnan huikean leveä mutta syvyyttä vailla oleva lava. Sirkuskohtaus oli sullottu niin täyteen hökötyksiä ja rektiviittaa, että kuoro ja tanssijat olivat kuin sillit purkissa. Pelkäsin, koska joku tippuu orkesterimonttuun. Micael Barryn hauska koreografiakaan ei tässä pääse oikeuksiinsa. Toisella puoliajalla joudutaan käyttämään näyttämökuvien vaihtumisessa statisteja esirippuna, mikä on alkeellista.
Puvustuksesta pidin enemmän. Sirkusasut olivat sopivat spektaakkelimaisia, ja glamouria riitti. Toisella puoliskolla kuoro ja solistit oli luettu vanhoista amerikkalaisista klassikkoelokuvista tuttuihin hattuihin ja mantteleihin, ja sitten Capuletien asuihin ilmestyivät pahaenteiset kuoleman kuviot. Charlie Morgan Jonesin valosuunnittelu rajasi kohtauksia showmaisin spotein ja loi tunnelmia ja väreillä ja himmennetyillä sävyillä.
Kaikkiaan siis musiikillisesti innostava tuotanto. Juuri tätä tasoa oopperajuhlien pitääkin tarjota näillä lipunhinnoilla. Tosin majoituksen pomppaaminen 200–350 euroon yöltä Savonlinnan keskustassa on laatuun nähden suhteetonta. Vapaa asuntojen välitys on seurannut perässä. Kyseessä on suuri ongelma myös oopperajuhlille ja uuden yleisön saamiselle. Se vahvistaa kuvaa oopperasta eliittitaiteena, johon vain rikkailla on varaa.
Harri Kuusisaari
