Arvio: Sampo Kasurinen & Aina Bergroth, Trapped Butterfly. Meidän Festivaali, Krapin Paja 23.7.2023. Marjukka Tepponen, sopraano, Tuomas Miettola, tenori, Siljamari Heikinheimo, ohjaus, Tomas Djupsjöbacka, kapellimestari, Harri Kuusijärvi, elektroakustinen harmonikka, Kamus-kvartetti.
Sanotaan olennainen heti alkuun: Kuhmon Kamarimusiikin, Meidän Festivaalin ja Rauma Festivon satsaus on kannattanut, sillä musiikkijuhlien yhteistilauksena täksi kesäksi syntynyt kamariooppera Trapped Butterfly on todella hyvä.
Säveltäjä Sampo Kasurisen ja kirjailija-dramaturgi Aina Bergrothin yhteistyönä syntynyt, noin tunnin mittainen teos ei aliarvioi katsojaa, muttei myöskään tee mitään turhaan, vaan stimuloi aivoja ja sydäntä juuri sopivalla tavalla. Sen monologit ja dialogi liikkuvat jossain realismin ja fantasian tuolla puolen olevalla metatasolla, jossa kohtaavat Giacomo Puccinin oopperan Madama Butterfly (1904) nimihenkilö (Marjukka Tepponen) sekä tämän henkiin jäänyt lapsi, meidän aikamme nuorena kuvattu Ocean (Tuomas Miettola).
Ocean tivaa äitinsä haamulta, miksi hän kuoli ja hylkäsi tämän, kykenemättömänä ymmärtämään äitinsä itsemurhan syitä. [Madama Butterflyssa amerikkalaisupseeri Pinkerton nai Japanissa 15-vuotiaan Cio-Cio-sanin (suom. ”perhonen”, eng. ”butterfly”) myös himonsa, mutta ennen kaikkea henkilökohtaisen taloushyödyn vuoksi. Poissaolonsa aikana Pinkerton eroaa Butterflystä tämän tietämättä, ja tulee takaisin hakemaan tämän synnyttämää lastaan kasvatettavaksi uuden amerikkalaisen vaimonsa kanssa, minkä seurauksena Butterfly tappaa itsensä surusta ja häpeästä, kirj. huom.]
Bergroth ja Kasurinen ottavat Madama Butterflyn dekonstruktiiviseen syyniin. Alkuperäinen tragedia on sekin kriittinen miespääosaansa kohtaan – Pinkerton on teinitytön välineellistävä, myöhemmin tekonsa seurauksia väistelevä pelkuri ja paskiainen – mutta eräs Bergrothin kysymyksistä vaikuttaakin olevan, miksi Puccini jätti Butterflyn naiiviksi hahmoksi, jonka ainoa toimijuuden teko on oman henkensä riistäminen?
Bergrothin Butterfly ei hänkään kykene olemaan aidossa vuorovaikutuksessa Oceanin kanssa, vaan hän on nimenomaan haamu, puhuen lapsensa ohi kuin dementikko: hän on roolihahmo, eurooppalaisen eksotisoiva fantasia, kuva menneestä ajasta, palaten toistuvasti italiankielisten aarioittensa pariin.
Ocean kiroaa kaikki miehet, kieltäytyen itsekään olemasta kenenkään poika, jos miehuus on toistuvia myrkyllisen väkivallan tekoja. Väkivaltaisten rakenteiden jatkuvuutta omassa ajassamme korostetaan sitaatilla näyttelijä Elliot Pagen kokemasta homo- ja transfobiasta. Lopun epilogiin mahtuu ripaus lohtuakin, kun roolit riisutaan saunan kuistilla.
Minimalistisessa näyttämöllepanossa pienilläkin yksityiskohdilla on merkitystä, etenkin Autuas Ukkosen puvustuksessa: Oceanin korvat ovat maalatut kuin perhosen siivet, paksu musta suruviitta kotelona, josta hän kuoriutuu värikylläisenä ja androgyyninä. Aivan kuten Butterfly on enemmän idea kuin henkilö, on puvustus ja maskeerauskin oivaltava anakronistinen fuusio kirsikankukkaa ja vitivalkoista geishameikkiä yhdistettynä 1700–1800-lukujen eurooppalaiseen tanssiaisestetiikkaan.
Hienostuneen, moniulotteisen ja mielistelemättömän oman sävelkielensä ohella Kasurinen siteeraa (Bergrothin libretton tavoin) laajoin vedoin Puccinia sekä sekoittaa näyttämön tapahtumien tavoin näitä kahta maailmaa päällekkäin. Toteutus oli erinomaista: Tepponen, Miettola, Kamus-jousikvartetti sekä elektronisin keinoin harmonikkaansa laajentanut Harri Kuusijärvi lauloivat ja soittivat taidokkaasti. Oopperataiteen voimakkain työkalu, musiikin ja tarinan summa-affekti, valjastetaan Trapped Butterflyssa kriittiseen käyttöön: taiteenlajia kunnioittaen, vaan ei säästäen, sekä ihmistä rakastaen, mutta väkivallan ja väärinkäytön tuomiten.
Santeri Kaipiainen
